Kuulumiset + mitä sinne puolustusvoimiin oikeasti tarvii mukaan!

Intin sosiaalisen elämän sudenkuopat

Alkuun haluan sanoa, että tämä teksti ei ole tarkoitettu kenenkään pelotteeksi tai masenteeksi. On täällä oikeasti suurimman osan ajasta ihan mukavaa, mutta haluan silti hieman herätellä lukijoitten ajatuksia aiheisiin, joista varuskuntien sisällä ei juuri julkisesti puhuta lähestulkoon ollenkaan.
-----------------------------
Kaikista ympärillä jatkuvasti hääräävistä ihmisistä huolimatta intissä tulee usein vastaan hetkiä, jolloin tuntee olevansa armottoman yksin. Kyse ei ole niinkään siitä, etteikö vierestä puuttuisi se halukas juttukaveri vaan enneminkin ongelma on, ettei se lähes iholla häärivä ihminen ole se persoona, jonka seuraa nimen omaan kaipaisit.

Vaikka viettäisit jokaisena päivänä kaksituntisen vapaa-aikasi puhelimessa kotiin tai kavereille soitellen, niin siitäkin huolimatta lähes jatkuva eristyneisyyden ja yksinäisyyden tunne on tässä laitoksessa väistämätön paha. On suorastaan tietyllä tapaa raastavaa lueskella facebookista sitä mitä parhaimmat kaverit ovat touhunneet samalla aikaa kun itse olet seisoskellut pihalla kolmirivissä kertaamassa lakkiotteita. He tuntuvat kulkevan elämäänsä eteenpäin samalla kun sinä itse rullaat paikallaan.

Vaikka ikähaarukka yhden saapumiserän sisällä ei juurikaan vaihtele, on päivittäinen kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa kuitenkin melko erilaista normaaliin opiskeluympäristöön verrattuna. Täällä kaikki ovat aina enemmän tai vähemmän toistensa tekemisiin ja tekemättä jättämisiin sidottuja. Periaate "yksi mokaa ja kaikkia rangaistaan" synnyttää vältämättä ilmiön, jossa kaikki tietyllä tapaa valvovat kaikkia. Mikä toki voi edistää positiivisessa mielessä "me"-henkeä ja heikompien tukemista, mutta samalla se saattaa myös hyvin stressaavissa tilanteissa ilmetä hitaimmille äksyilynä tai jopa joukkoagressiona yksittäistä henkilöä kohtaan. Siviilielämässä taas on sinänsä se ja sama luokan kannalta tekeekö yksittäinen tyyppi tehtävänsä vai ei. Oma riippumattomuus muista antaa laajemmat valintamahdollisuudet sille miten paljon ja kenenkäkin kanssa haluaa olla tekemisissä.

Täällä on pakko tulla toimeen kaikkien kanssa, mutta liian läheiseksi meno ei saa kuitenkaan äityä - varsinkaan naisten ja miesten kesken. Julkiset hellyydenosoitukset toverillisesta pikahalauksesta aina pusutteluun asti ovat kiellettyjä, ja vaikka joku pariskunta pystyisikin salaamaan lempensä varsinaisilta skappareilta ja alikeilta, niin palauttavat muut palvelustoverit kyllä lempiväiset ruotuun nopesti, jos meno menee liian imeläksi. Tästä en kyllä sinänsä ole pahoillani, koska julkinen kaulailu on paikasta riipumatta meikästä ällöttävää katseltavaa.

Harmaissa myöskään ei tunneta käsitettä "oma tila". Tupien ovet on pidettävä auki lähes 24/7 ja jokainen hetki sinulla on alle viiden metrin säteellä vähintään se yksi ihminen. Tämä on varsin uuvuttavaa ja lähes sietämätöntä, jos et pidä esim. tupatovereistasi pätkääkään. Draamaa on kuitenkin turha luoda, sillä se tietäisi pahimmassa tapauksessa ongelmia koko joukkueelle. Parasta on olla hiljaa ja niellä kiltisti kaikki.

Petollisin noidankehä syntyykin täällä siitä, että uuvut täysin viikon aikana muiden ihmisten läheisyyteen, etkä sen takia jaksa tavata/järjestää mitään kivaa todellisten ystävien kanssa viikonloppuisin, jolloin olisi ainut mahdollisuus tavata heitä kasvotusten. Seuraava viikko kuluukin sitten taas kotiin ikävöiden ja henkisesti muille palvelustovereille luimuillen.

Intin sosiaalinen elämä onkin yksi palveluksen ehdottomasti haasteellisimpia ja kuluttavampia puolia,  johon todella kannattaa alkaa henkisesti valmistautua jo hyvissä ajoin ennen palvelusta. Myös omat siviilisuhteet pitää saada kuntoon ennen palvelusta, koska niiden selvittely vaikeutuu intistä käsin satasella.

Koti-ikävästä ei voi oikeastaan sanoa mitään muuta kuin sen, että luultavasti tulette jossain vaiheessa siitä junan vessassa itkemään - ainakin sen 5min verran.

Mitä kutsunta/valintatilaisuudessa tapahtuu?

Tännepäin on tullut pyyntöä , että tekisin yksityiskohtaisemman postauksen siitä, mitä intin kutsunta-/valintatilaisuudessa käytännössä tapahtuu, ja tässäpä olisi nyt vastaus tarjolla;

Pääpiirteittäin homma alkoi omissa kutsunnoissani siitä, että koko tietämätön konkkaronkka istutettiin isoon auditorioon, jossa eräs majuri piti lyhyen luennon siitä mitä oltiin ryhtymässä tekemään. Itselläni kuitenkin tuo kyseinen "saarna" meni aika reippaasti yli hilseen, koska en vielä silloin ymmärtänyt inttitermistöä juuri nimeksikään. Myöskään ne monimutakaiselta näyttävät kaaviot puolustusvoimien koulutuksen kulusta eivät oikein auenneet ensiyrittämällä. Kaavioitten ohella käytiin myös tiivistetysti läpi naisten lailliset oikeudet ja velvollisuudet koskien vapaaehtoista asepalvelusta.

Varsinaisen luento-osion jälkeen paikalle saapui kaksi edellisen saapumiserän naisalikersanttia, jotka pitivät hieman rennomman infon omankohtaisista kokemuksistaan naisena armeijassa. He myös toivat näytille täystaisteluvarustuksen kaikkine kypärineen, liiveineen ja reppuineen, jota kaikki halukkaat saivat sopivan raon sattuessa käydä sovittamassa päälle.

Sitten olikin ohjelmassa nopea lääkärintarkistus, jossa käytännössä kysyttiin vain sitä, oliko terveydentila muuttunut jotenkin dramaattisesti sitten siviilissä tehdyn lääkäritarkituksen.

Lekurin jälkeen viimeisenä osiona olikin tiedossa minimaalinen psykologin haastattelu, jossa kyseltiin muun muassa seuraavat asiat:
"Nimeä kolme varuskuntaa, jossa haluaisit mieluiten suorittaa asevelvollisuutesi mieluisuusjärjestyksessä."
"Mikä on liikuntataustasi/mitä harrastat?"
"Miksi haluat armeijaan?"
"Mitkä ominaisuudet tekevät sinusta hyvän sotilaan?"
Suullisten vastauksien jälkeen meikälle toivotettiinkin onnea ja hyvää kotimatkaa, ja koko tilaisuus oli ohi. Sitten allettinkin vain odottelemaan puolustusvoimilta postia, jossa kerrottaisiin lopullisesti se pääsikö sisään vai ei.
---------------------------------------------
Kuten jo tekstin pituudesta saatoittekin huomatakin, niin koko valintatilaisuus itsessään on melko tiivis paketti, josta nyt ei loppujen lopuksi jää hirveästi sanottavaa. Kokemus on myös osoittanut sen, että nuo edellä mainitsemani "sekavat kaaviot" eivät todellakaan merkkaa mitään vielä tuossa vaiheessa, koska ennen koko p-kauden loppua (8 ensimmäistä viikkoa)  ja niihin kuuluvia näyttöjä teillä ei periaatteessa ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa käytännössä siihen mihin jatkokoulutukseen te intissä joudutte. Toki mieluisia vaihtoehtoja kannattaa miettiä valmiiksi, ja tilaisuuden tullen ne on myös hyvä skappareille ilmaista, mutta käytännössä se mikä ratkaisee ovat p-kaudelta saadut pisteet erilaisista kokeista. Töitä kannattaa siis painaa ja pisteitä kerätä, mikäli haluaa pitää kaikki ovet itselleen avoinna.

Naisten laillisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin kannattaa kiinnittää huomiota ja niitä olisi oikeasti hyvä pohtia, jotta oikeasti ymmärtää mihin on sitoutumassa ja kuinka pitkäksi aikaa. Lisäksi suosittelen merkkaamaan ylös heti inttiin päästyään varalta sen päivämäärän, jolloin on viimeinen mahdollisuus keskeyttää ilman pätevää syytä, koska kun "katumuspäivä" menee umpeen, niin sieltä ei todellakaan niin vain lähdetä kotiin sillä perusteella, että tuntuu vähän pahalta. 

Noita laittamiani psykologin kysymyksiä kannattaa myös harkita hieman etukäteen, koska intti tykkää selkeistä ja lyhyistä vastauksista. Myöskään mitä tahansa varuskuntia ei kannata mielivaltaisesti lätkiä ensimmäiseen kysymykseen, koska niitten perusteella teidät oikeasti pyritään sijoittamaan. Kokemuksen vinkkinä sellainen tärppi, että mitä lähenpänä tuleva varuskuntasi on nykyistä kotiasi, niin sen parempi, koska  voin kyllä kertoa, että siinä on yleisen väsymykseen/motivaatioon kannalta suuri vaikutus matkustatko bussilla Kajaaniin suoraa 3h vai ajatko ensin tunnin rautatieasemalle ja matkaat siitä vielä 3h junalla Lahteen joka viikonloppu.

Jeps. Toivottavasti tää postaus vastasi lukijan toiveisiin edes jotenkin. Lisää kysymyksiä aiheeseen tai ylipäätään mihin vaan inttiin liittyvään saa laittaa tulemaan tänne näin! :>>

Paskin syntymäpäivä ikinä

Se paska juttu intissä tosin on, että sieltä ei voi kirveelläkään ottaa henkistä lomaa sillon kun olis tarvis. Nytkin oon vasta parantelemassa itteäni perjantain 38.8 asteen kuumeesta ja siitä huolimatta taas ollaan tien päällä kohti juna-asemaa. Hauskuutta lisää tietenkin tiistaina edessä häämöttävä 40km jalkamarssi raskaalla varustuksella.

Tänään oli myös meitsin 19v. synttärit ja voin kyl rehellisesti sanoo, että oli paskin syntymäpäivä ikinä. Räkä valu ja päätä särki, eikä luonnollisesti ollut aikaa tai voimia tehdä mitään kivaa, vaikka oltiin alun perin kotiväen kanssa suunniteltu ratsastusreissua tai ulkona syömistä. Facebook lagasi pahasti kaiken maailman "onnea" postauksista sellasilta tyypeiltä, joille en oo jutellut moneen vuoteen. Eikä siis sillä, ihan kiva kun muistatte, mut itte arvostaisin - ainakin näin inttiaikana - paria henkilökohtasta viestiä hyviltä frendeiltä huomattavasti enemmän kuin 15 anonyymiä facettajaa. En tiiä. On vaan tosi ikävä vanhojen siviilikamujen seuraa ja silleen. Jotenkin sitä oli oottanut niin kovasti tän päivän olevan ees vähän erillainen kuin se perus "herää-pakkaa-matkusta" sunnuntai.

Verta ja suolepätkiä!

Jo ennen viimeisen nelipäiväisen leirimme ensimmäistä yötä ylikersanttimme otti koko joukkueen koolle ja kertoi, ettei varsinaisia lepotaukoja tulisi olemaan koko leirimme aikana kertaakaan. Tulisimme nukkumaan ja syömään silloin kun vain kerkeäisimme - jos siis kerkeäisimme. Sen jälkeen porukkamme jaettiinkin ripein ottein kolmeen ryhmään, jotka nimettiin seuraavasti:

Toimintaryhmä: oli nimensä mukaisesti se ryhmä, joka teki työtä lääkärin kanssa ensihoitoteltassa. Heidän vastuullaan olivat kaikki toimenpiteet aina potilaan tutkimisesta tämän evakuointiin asti.

Leporyhmä: sai mahdollisuuksien mukaan levätä varahoitoteltassa, jonne tarpeen mukaan evakuoitiin ensihoitoteltasta kiireettömämpiä potilaita odottamaan hoitoaan. Jos varahoitotelttaan tuli potilas, oli joku levossa olevista herätettävä vahtimaan tätä.

Potkuryhmä: koostui niistä taistelijoista, jotka esittivät potilaita. He huolehtivat omasta ja toistensa maskeeraamisesta ja lisäksi varmistivat oireidensa todenmukaisuuden rannesykkeen minuuttitiheyttä myöten potkuteltan lääkäriltä.

Toiminta- ja leporyhmä vaihtoivat 24 tunnin aikana vuorojaan aina viiden tunnin välein. Kun kokonainen vuorokausi oli kulunut umpeen, niin muodostivat lepo- ja toimintaryhmä yhdessä uuden potkuryhmän, minkä vanhat jäsenet puolestaan jaettiin puoliksi uusiksi toiminta- ja leporyhmäksi seuraavan vuorokauden ajaksi. Tällä syklillä kuljimme läpi koko neljä päivää kellosta ja vuorokauden ajasta sen kummemmin välittämättä.

Kolmosjoukkueella oli omasta mielestäni alusta alkaen hyvä ote harjoitukseen. Kukaan ei naureskellut tai alkanut tahallaan pelleilemään ”potilaitten” kanssa, jotka luonnollisesti näyttelivät parhaansa mukaan kivuliaita ja shokkisia ihmisiä. Myöskin potkuporukka itsessään hoiti hommansa kunnialla, eikä mitään absurdeja diagnooseja tyyliin ”halko työnnetty perseeseen” saatu kuin vasta viimeisen leiripäivän aamuyöstä kello kolmen ja neljän välillä, jolloin neljän päivän lähes yhtäjaksoinen valvominen alkoi tehdä tehtävänsä niin lääkärien kuin meidän tulevien alikersanttienkin osalta. 

Lääkärit - tai vähintäänkin muutamaa tenttiä vaillle valmiit sellaiset – olivat hyvin innokkaita opettamaan meille siviilitoopeille kaikki mahdolliset niksit ja keinot potilaan nopeaan ja perusteelliseen tutkimiseen. Leirin loppupäässä he alkoivat myös vaatia meiltä enemmän oma-aloitteisuutta muun muassa potilaan kiireellisyysluokan arvioimisessa, hengen pelastavan ensiavun annossa, vitaaliarvojen ottamisessa (= pulssi, verenpaine ja hengitystiheys per minuutti) ja tipan tarpeen arvioinnissa. Vastuun lisäksi tilanteeseen toi lisähaastetta se, että toimintaryhmä ei koskaan tiennyt milloin ja miten paljon potilaita saattoi pölähtää paikalle. Joskus saattoi olla useamman tunnin tauko ilman mitään toimintaa, mutta toisinaan haavoittuneita ilmestyi paikalle varsinaisena laumana. Lisäksi vammojen vakavuustaso vaihteli yksilökohtaisesti suurella kaliiberilla, eikä todellakaan ollut aina helppo päättää kahdenkymmenen sekunnin aikarajaan sitä, kuka tarvitsi kipeiten hoitoa.

Oikeiden ihmispotilaiden seassa matkasi myös kallis simulaationukke, jonka avulla pääsimme kukin harjoittelemaan tikkien ompelemista ja ilmateiden aukipitoa pitkällä intubaatioputkella.

Kaiken kaikkiaan tuo nelipäiväinen leiri, jossa vuorokauden aika ei merkinnyt työajan kannalta tuon taivaallista – univelasta puhumattakaan – antoi ehkä tähän asti selkeimmän pintakosketuksen siitä, millaista todella olisi toimia sodanajan ensihoitoteltassa. Me pakkasimme suolia, annoimme nestettä, pidimme lämpimänä, sidoimme avohaavoja, rauhoitimme taistelustressitapauksia, etsimme lävistäviä luodinreikiä, avasimme hengitysteitä, kannoimme paareja ristiin rastiin ja...noh...teimme kaikkea mahdollista ihmisten pelastamiseksi.

Oli myös hassua huomata se, että vaikka kaikki tiesivätkin kyseessä olevan vain lavastettu tilanne, jossa maskeeratut suolenpätkät ja umpeen ommeltavan avohaavat olivatkin vain taidokkaitten maskien tuotoksia, niin alkoivat useimmat meistä nähdä loppua kohden levottomia unia puoliksi räjähtäneistä ihmisistä, joitten silmät muljahtelivat suuntaan sun toiseen. Voi siis vain kuvitella millaisia painajaisia ensihoitotelttalaiset tositilanteen tullen näkisivät silloin, kun hoitoteltassa tuoksuisi puhtaiden alushavujen sijaan vanha veri ja panikoivan ihmisen uloste.

Perjantaina ennen lomille lähtöä meidät ylennettiin korpraaleiksi! :> Ensimmäinen natsa takkiin on siis ansaittu.
---------------------------------------------------------
Seuraava postaus tulee sisältämään kuulumisten ohella lukijan pyynnöstä tarkemman kuvaukset siitä, mitä kutsunnoisssa todella tapahtuu! Nyt olisi muutenkin taas hyvä aika pistää komentteihin vinkkejä siitä, mistä aiheista haluaisitte meikän kirjoittelevan tänne?

Sataa, sataa ropisee~

Terveiset täältä lämpimästä henkilöautosta. Näin se vaan menee, että taas ollaan kohti Lahtea matkaamassa kera litteroiden.

Kolmen viikon yhtenäisestä metsäleiriputkesta on tällä hetkellä takana ruhtinaallisesti kaksi, eli nyt alkaakin sitten viimeinen metsäpeikkorutistus ennen kasrmin sisätiloissa vietettävää "taukoviikkoa".

Ensimmäisellä leirillä keskityimme pääasiassa taisteluensiavun perusteisiin, kuten potilaan tutkimiseen ja tilapäislastojen vuolemiseen puista. Leiri huipentui lavastettuun taistelutilanteeseen, jossa saimme liikkua rastilta rastille partiokiilassa, (kolmen taistelijan muodostama etenemismuoto) paukkupatruunoilla vihollisia tuhoten ja radiopuhelimella ylikersanttiin yhteyttä pidellen.

Toisella leirillä homma vietiin astetta eteenpäin kun aloimme harjoitella lääkintämiehen toimenpiteitä. Jatkuvasta sateesta huolimatta onnistuimme evakuoimaan ja hoitamaan toisiamme omin kätösin kyhättyjen laavujen kätköissä, joissa itse asiassa jouduimme jopa nukkumaan yhden yön telttojen sijaan. Olin itse varsin yllättynyt siitä, kuinka mukavat oltavat moisessa kuusikasassa voikaan olla. :3

Ensiviikolla meidät on tarkoitus perehdyttää ensiapuaseman perustamisen saloihin, eli paljon kalustokoulutusta on siis tiedossa. Toivottavasti viikko menee nopeasti, koska suoraansanottuna tauko telttailusta kelpaisi meikälle ihan mieluusti.

AUK2 kurrsin alku + muutto Lahden kassulle

Olen oikeasti jäätävän pahoillani siitä, etten lupauksistani huolimatta saa vielä tällekään viikolle videopostausta sattuneesta syystä. Yritän saada tilanteen korjattua hetimiten kun vain mahdollista, mutta mennään nyt sitten tällä tekstipostauksella, että saadaan edes joitain kuulumisia Lahden kasarmilta julki.
________________________________
Itse muuttopäivä Kajaanista Lahteen oli hirveän sekava ja kiireinen, koska materiaalikeskus onnistui sotkemaan koko muuttavan poppoon aikataulut omalla vitkastelullaan ihan perseelleen. Siinä sitten juostiin romujen kanssa suuntaan sun toiseen, eikä loppuviimein keritty edes syömään mukessa kunnolla ennen linja-auton starttausta. Onneksi kuitenkin itse junaan ehdittiin ihan hyvissä ajoin ja loppumatka sujuikin sitten hieman rauhallisemmin.

Lahden juna-asemalla meitä oli vastassa ennestään tuntematon alikersantti, joka otti porukan miltei heti johtoonsa. Sen jälkeen meidät kiidätettiin aina sekalaisin ryhmin yhden - hieman tilataksia muistuttavan - auton voimin asemalta Lahden kasarmin porteille. Itsessään matka kyseiseltä juna-asemalta kassulle ei olisi välttämättä vaatinut pituutensa puolesta autokyytiä, mutta tietenkin toisessa päässä oltiin haluttu varmistua siitä, ettei uusi porukka eksy ja katoile jonnekin puolivälille reittiä.

Rakennus, johon meidät lääkintäaukkilaiset majoitettiin kantaa - yllätys yllätys - nimeä "Aliupseerikoulu". Koko rakennus on erästä kapteenia lainatakseni suoraan sanottua "pommia vaille valmis talo", joka on meidän kurssimme loputtua tarkoitus repiä miltei heti maantasalle homeongelman ja ahtaiden tilojen takia. Tämän jälkeen lääkintäaukki hajautetaan toimimaan eripuolille Suomen muita kasarmeja, joista Kajaani on muun muassa yksi.

Voitte varmasti arvata, että homeinen, ahdas ja kaikinpuolin melko karseassa kunnossa oleva rakennus maustettuna vierailla ihmisillä ja vesisateella nostatti meikälisen mielessä melkoista haikeutta ja ikävää takaisin Kajaaniin. Lisäksi moodia painoi alas karun tosiasian hyväksyminen siitä, etten mitä luultavammin tule enää koskaan näkemään Kajaanin "omia" alikersanttejani. Rehellisesti sanottuna minun olisi hirveästi tehnyt mieli käydä viimeisenä iltana Kajaanissa halaamassa tai edes kättelemässä heistä jokaista, ja jollain tavalla kiittää kasvotusten kaikesta siitä, mitä he ovat meikälle opettaneet. Sinänsä se ei kuitenkaan ollut mahdollista, koska intissä tunteiden julkinen näyttäminen on kiellettyä jo ihan paperille kirjattujen sääntöjenkin valossa. Jos joku lähtee, niin se vain lähtee ja that's it.



Seuraavana päivänä fiilis alkoi kuitenkin pikkuhiljaa keventyä kun sai huomata, että ainakin kolmosjoukkueesta vastaavat kaksi alikersanttia vaikuttavat erittäin mukavilta ihmisiltä. Lisäksi meidät Kajaanilaiset keskitettiin  yhdessä tuohon samaiseen joukkueeseen, koska meistä vastaava ylikersantti tulee joulukuun lopussa siirtymään meidän kanssamme takaisin Kajaaniin avaamaan lääkintäpuolta,  ja hän myös valitsee meidän kolmosten joukosta itselleen Kajaanilaiset apukouluttajat.

Aina tähän asti lääkintäaukkilaiset päivät ovat kuluneet enemmän tai vähemmän erilaisten oppituntien merkeissä, joissa ollaan käyty teoriassa läpi kaikkea keuhkojen puhkomisesta aina nenänielutuubin laittoon asti. Mukavaa on ollut, eikä huumoria ole ainakaan meidän joukkueen menosta puuttunut. :>> Kasarmin tavat ovat yllättävät erilaiset Kajaaniin verrattuna, mutta kyllä niihinkin alkaa nyt pikkuhiljaa päästä käsiksi. Aamut tosin ovat meikälle hieman kiireisiä, koska tekemistä on enemmän ja aikataulu on tiukempi.

Huomisesta eteenpäin meillä alkaakin sitten kolmen viikon lähes yhtenäinen metsäleiriputki, jossa on tarkoitus oppia tekemään käytännössä kaikki se, mitä olemme nyt tähän menessä kasarmilla oppitunneilla lukeneet. Ohjelmaan kuuluu muun muassa evakuointia tulen alta, hengen pelastavaa ensiapua neuloineen ja letkuineen, paareilla kantoa ja ensihoitopaikan pystystystä. Siitä siis tulossa raporttia lisää ensikerralla! ;3

Oodi ensilumelle

Ai niin joo, Kajaanissa muuten satoi pari viikkoa sitten ensilumi. Valkoista kerrosta ei sentään vielä ehtinyt maahan muodostua, mutta kyllä sitä sen verran tuli, että kunnon hiutaleita näkyi ja tuiskutti. Tässä alhaalla on laulu, joka sinällään kauniisti kuvastaa sitä miedän komppanian reaktiota moiseen iloiseen tapahtumaan:

http://www.youtube.com/watch?v=awa87mmCKpM

Älä koskaan luota liikaa lomakyyteihin!

//Koska kameran akussa on jonkinlaista virrankarkausvikaa, niin pysytelkäämme ainakin tämä viikonloppu vielä tekstimerkinnöissä. Toivottavasti ongelma saadaan seuraavaan lomaan - joka siis on 25.- 27.10 välisenä viikonloppuna - menessä korjattua.//
--------------------------------------------
Ensinnäkin haluan varoittaa tässä postauksessa kaikkia tulevia inttiin lähtiöitä lomakyydeistä, koska uskokaa pois, niihin ei kannata luottaa sataprosenttisesti koskaan. Ikinä. Milloinkaan.

Tästä hyvänä esimerkkinä oma viimeviikonlopun yritys palata lomilta takaisin kassulle; meitsi istui kiltisti vakiopysäkillä klo 18:30 odottelemassa paluubussia yhden toisen kotipaikkakuntalaisen tutun kanssa, joka itsekin oli palaamassa varuskuntaan samalla kyydillä. Kyseisen bussin oli tarkoitus saapua vasta 18:45, joten olo oli vielä siinä vaiheessa suht koht huoleton.

Noh, kun kello viisarit sitten alkoivat hiippailla siinä 19:10 paikkeilla ilman, että odottelemaamme bussia vieläkään näkyi mailla halmeilla alkoi olo käydä pikkuhiljaa tukalaksi. Hetken siinä neuvoteltiin tän tutun kanssa, että mitäs nyt tehdään kunnes meitsi äkkäsi, että oma serkkupoikahan matkaa myös kyseisellä bussilla ja on noussut kyytiin ennen meidän pysäkkiämme. Eipä siinä sit mitään muuta kun soittamaan ja tiedustelemaan, että mikä rengasrikko siellä nyt autoa seisottaa.

Pikaisen puhelun jälkeen kävi kuitenkin ilmi, että kyse ei todellakaan ollut mistään hidastelusta vaan enneminkin raa'asta keulimisesta, koska rakas bussikuskimme oli ominpäin päättänyt edellisellä pysäkillä aikaistaa lähtöä 15min, mistä johtuen koko linkka oli pyyhkäissyt noin 20min etuajassa oman pysäkkimme ohi täysin surutta. Matkanjohtaja (<-- bussissa matkaava varusmies, jolla on lista kaikista kyytiläisistä ja pysäkeistä aikatauluineen) oli sen verran kiinnostunut hommastaan, ettei ollut jaksanut kiinnittää tähän kivaan muutokseen mitään huomiota. Serkku lupasi yrittää puhua kuskin ympäri odottamaan meitä, koska luultavaa oli, että myös muutama muukin oli jäänyt "vahingossa" meidän jälkeemme kyydistä.

Hypättiin siinä sit paniikissa tutun autoon ja ajettiin 50km lomabussia kiinni, joka vastahakoisesti oli pysähtynyt odottamaan meitä yhteen risteykseen. Bussin sisälle päästyä yritin tiukata kuskilta mahdollisimman napakasti, mutta asiallisesti sitä, miten tuollainen 20min keuliminen aikatauluissa oli mahdollista. Sain kuitenkin pian huomata, että heebo ei osannut suomea nimeksikään, eikä siis ymmärtänyt meitsin pointtia. Armas matkanjohtajamme ei myöskään reagoinut meikän kysymyksiin vaan leikki kuuroutunutta kehitysvammaista.

---------------------------------------------
Katastrofisen paluumatkan jälkeen suoritin kassulla pikapakkaamisen seuraavana päivänä starttaavaa ampumaleiriä varten ja painuin pehkuihin.

Viimeviikko vieteltiinkin siis rattoisasti metsänsiimeksessä maalitauluja räiskien ja poteroita vallaten. Oli kyllä ihan hauskaa, varsinkin sinä yhtenä päivänä, jolloin meitsi voitti tuurilla ryhmänkeskeisen arvonnan ja pääsi ampumaan kevytkonekiväärillä pitkiä sarjoja kovilla! :3

(Kyseessä oli siis tällainen kapistus)

-----------------------------------------------
Seuraavassa postauksessa tuleekin sitten terveisiä jo Lahden kasarmilta päin, koska tulevan viikon torstaina meidät kaikki lääkintäaukkiin ja asesepiksi lähtijät potkaistaan Kajaanista strattaavaan junaan, joka kiidättää meidät kohti uutta ja uhkeaa tulevaisuutta. ;)

"Mitä ikinä uskalsin toivoa, mä sain sen."

Ennen varsinaisiin kuulumisiin menemistä haluan kiittää kaikkia niitä, jotka stemppasivat meikäläistä edellisessä postauksessa kommenteillaan. En oikein osannut vastata niihin yksilöittäin mitään järkevää, mutta tietäkää, että ne piristivät ja antoivat todellakin potkua puskea eteenpäin himpun verran enemmän. Kiitos!
--------------------------------------------------------

Maanantai, 23.9.2013

Päivän teemana oli oppia ”asutuskeskustaistelun”, eli niin sanottu ”aketuksen” alkeet. Aamupäivä

kului vauhdikkaasti erilaisia ovenavaustaktiikoita ryhmittäin opeteltaessa ja omia tupia vallatessa kassun yläkäytävällä.

Päivällisen jälkeen päästiinkin sitten aloittelemaan hieman tositoimia kassun ulkopuolella sijaitsevassa erillisessä rakennuksessa, joka toimii yksikön virallisena aketusratana. Nopeiden ryhmäjakojen jälkeen meille kullekin annettiin yksilöittäin noin viisitoista minuuttia aikaa kartoittaa koko hallin alakerta erinäisine huoneineen, umpikujineen, käytävineen ja luukkuinneen niin, että voisimme sen jälkeen luoda puolentunnin sisään yhteisen valloitussuunnitelman ryhmämme kesken seuraavaa päivää varten.

--------------------------------------------------------

Tiistai, 24.9.2013

Varsinainen aketuspäivä, jolloin saimme ryhmittäin yrittää vallata edellispäivänä kartoittamamme rakennuksen vihollisina toimivilta apukouluttajiltamme, jotka säälimättä väijyivät ja tulittivat meitä paukkupatruunoillaan hämäristä huoneista. Koko touhu oli aivan sairaan hauskaa ja opettavasita, koska jokainen ryhmän jäsen joutui tuolloin vuorollaan toimimaan ryhmän johtajana taistelutilanteessa, joka elää kokoajan. Oman porukkamme meno oli aamupäivästä ihan kohtalaisen hyvännäköistä ja saimme vallattua rakennuksen ilman mitään sen suurempia ongelmia.

Iltapäivästä menoa vaikeutettiin sillä, että nyt myös vastapuolelle annettiin käsikranaatteja, joita siihen mennessä oli ollut vain meillä valloittajilla. Tämän lisäksi luutnanttimme ei enää kertonut etukäteen sitä kuinka monta vihollista rakennuksessa piili. Siitähän se varsinainen sirkus sitten repesikin ja isompia mokia alkoi tulla. Tässä muun muassa oman ryhmämme ”parhaat” palat:

Opetus 1: Kommunikoi niin, että kaikki ymmärtävät!
Olimme kolmistaan avaamassa ovea yhden tupakaverini ja erään jätkän kanssa. Tarkoitus oli, että jätkä raottaa hetkellisesti ovea, jolloin tupakaverini heittää käsikranaatin sisään tuhoamaan/hämmentämään siellä mahdollisesti olevia vihollisia. Pamahduksen jälkeen meidän oli tarkoitus rynnäköidä sisään ja tuhota jäljellä oleva uhka ampumalla.

Edellisen kierroksen yhteisenä paulautteena kaikille ryhmille oltiin juuri toitotettu sitä, että kommunikointia täytyy lisätä, mikä suomeksi sanottuna siis tarkoitti sitä, että pitii huutaa niin kovaa ja korkealta, että kaveri kuuli ja ymmärsi sen missä mentiin. Noh, tämä jätkähän siinä sitten jotain epämääräistä viittoili käsillään, minkä me kamuni kanssa tulkitsimme hoputtavaksi liikkeksi. Kaveri repäisee käkkärin varmistavan osan irti ja se alkaa sähistä. Samaan aikaan minä yritän kiskaista ovea auki, mutta kappas kummaa se onkin lukossa, mistä meikä sitten tiedottaakin kovaan ääneen. Kamu panikoi palava käkkäri kädessä ja viskaa sen kiljuen ainoaan avonaiseen tilaan, jossa koko ryhmämme häntäpää odottaa. Sitten kuulukin POKS, minkä jälkeen luutnanttimme huutaa, että ”Hienoa, tapoitte sitten oman ryhmänjohtajanne omalla käkrillä alle viidessä minuttissa. Vitun hienoa!”

Myöhemmin saimme kuulla, että edellä mainitun jätkän niinsanottu hoputtava liike olikin ollut varoitus lukossa olevasta ovesta. :D Naurettiin kyllä ihan vitusti jälkeenpäin koko tapaukselle.

Opetus 2: Alikin käkkäri on nopea käkkäri

Pääsimme porukkana rakennuksen ensimäiseen huoneseen. Itse menin yhtenä taistelijana jälleen oven viereen odottamaan, että minulle annetaan merkki avata ovi kahvasta. Vilkaisin nanosekunnin ajaksi taakseni tarkastamaan, ovatko takanani olevat taistelijat valmiit. Kun katseeni oli kiertämässä takaisin oveen huomasin jalkojeni juuressa erään pienen pallukan. Kaikki mitä kerkesin ennen kuolemaani siinä tilanteessa tekemään oli varoituskarjaisu: ”KRANAATTI!” Sitten kuuluikin jo poks, ja puolet porukastamme oli kuollut pääsemättä ekaa huonetta pidemmälle. Luulimme pitkään, että kyseinen käkkäri oltiin heitetty kattoon asti ulottumattoman seinän yli, mutta myöhemmin eräs alikkimme tunnusti viskanneensa sen ovesta jonka vieressä meikä seisoi. Kukaan niistä kahdeksasta henkilöstä, jotka olivat kanssani samassa pienessä koppitilassa, eivät olleet huomanneet tuota pientä ovenraotusta yhtään.

Tästä eteenpäin syöksähtelimmekin koko loppupäivän vainoharhaisesti pitelemään jokaista uutta ovenkahvaa kiinni uudessa huoneessa niin, ettei sitä varmasti saa salaa raotettua. :P

Opetus 3: Pysy selvillä tilanteesta

Kaikki vihollisemme oltiin tapettu, mutta info ei kulkenut eteenpäin, minkä tuloksena kaksi ryhmämme omaa jäsentä päätyivät tappamaan toisensa omilla luodellaan. Hups.

(Tämä alla oleva video, ei ole Kajaanista tai omista harjoituksistamme, mutta siitä saa pienen hajun miltä akettaminen näyttää kohdasta 2:17--> eteenpäin. Kukaan meistä ei joutunut aloittamaan valloitusta rakennuksen ulkopuolelta videon sotapoliisien tapaan, koska se olisi ollut liian vaikeaa. Sääntönä oli, että eteiseen sai ryhmittyä rauhassa ja rähinä alkaa vasta sitten.)

-----------------------------------------------

Keskiviikko, 25.9.2013

50km pituinen pyörämarssi, jota jännitin etukäteen aivan valtavasti. Kuitenkin vastoin omia odotuksiani koko reissu sujuikin odotettua kivuttomammin, ja pääsimme kaikki onnellisesti illan hämärissä takaisin kassulle ehjin nahoin ja ylpein mielin.

-----------------------------------------------
Lauantai-sunnuntai, 28-29.9.2013
Johtajatehtävärata, mistä olen vaitiolovelvollinen. Tiivistetään se nyt vaikka niin, että se tulee olemaan elämänne samaan aikaan vituttavin, että hauskin kokemus. .P
-------------------------------------------------
Maanantai 30.9.2013
Maastojuoksun rästissä meikäläisen sääriluuta alkoi särkeä todenteolla. Menin sitten vastahakoisesti varsukuntasairaalaan, jossa todettiin, että oikeassa sääriluussani on kaksi marssimurtumaa. Kepit tuli ja masenti, koska tiesin etten voisi osallistua seuraavana päivänä alkavaan linjaharjoitusleiriin, joka kestäisi aina perjantaihin asti.
--------------------------------------------------
Torstai 3.10.2013
Kaikki ne kasarmilla majailevat vapautustaistelijat, joilla ei ollut kuumetta, pääsivät illaksi leiripaikalle toimimaan harjoituksessa maaleina. Tehtävämme oli pitää yllä nuotiota ja tehdä vahtikierroksia kykyjemme mukaan samaa reittiä pitkin maastoon, omia terveitä palvelustovereitamme tähyillen. Jos näimme jonkun otimme nimen ylös tai ammuimme pelotteeksi räkäpäitä perään. Näiden terveiden kavereiden tarkoitus oli siis päästä kartoittamaan meidän vapautustaistelijoiden vahtima alue ja piirtää siitä jonkinlainen yksinkertaistettu kartta, jossa näkyisi kaikki tarpeellinen, kuten esimerkiksi telttojen paikat ja vartioreitit. Olin tosi mielissäni siitä, että pääsin edes jotenkuten hetkeksi leirielämään mukaan kepukoitteni kanssa, koska kassulla aika oli todellakin käynyt pitkäksi oman tupahuoneen sisällä nilkutellessa.
----------------------------------------------------
Perjantai 4.10.2013
Jatkokoulutuksen valinnat julkistettiin, ja kaikkien toiveiden mukaisesti meikä pääsi "lääkintäaukkiin". Muutto yhdeksäksi viikoksi Lahdessa sijaistevalle kasarmille on näillä näkymin siis hyvin pian edessä! ;) Olen aivan suunnattoman onnellinen. Tästä on hyvä jatkaa - vaikka sitten niiden keppienkin kanssa.

Helpompaa on kylki kyljessä~

Edessä häämöttävät kaksi seuraavaa viikkoa tulevat varmasti  näillä näkymin olemaan yksiä tähänastisen intin raskaimmista, koska samaan viikko-ohjelmaan ollan ympätty yhteen muun muassa yli kuuden tunnin taistelukoulutus, 50km pyörämarssi taisteluvarustuksessa, sekä lauantai-sunnuntai välisen yön kestävä johtajatehtävärata, mistä emme etukäteen saa mitään valmistavaa infoa.

Edellisessä postauksessa kerroinkin jo melko selkeästi siitä, miten nämä tulevat asiat meinaavat stressata meikäläistä melkolailla, ja kieltämättä ensiviikko jännittää todellakin tuon fyysisen puolen kannalta oikein urakalla. Nyt pitää vaan oikeasti toivoa kaikki sormet ristissä, että selviäisin sen läpi kutakuinkin kunnialla, koska tiedän, että jos sen teen, niin sitten helpottaakin taas hetkeksi aikaa - ainakin oman päänupin puolelta jos ei muuten.

Mutta joo, tämän postauksen pääaiheena ei kuitenkaan ole enää lisävalitella ja vatvoilla tulevaisuutta, vaan keskittyä sitävastoin kertoilemaan teille tarkemmin siitä, minkälainen yleismeinki tässä laitoksessa vallitsee nyt kun aliupseerikurssi on viimeinkin pyörähtänyt niin sanotusti kunnolla käyntiin;

Ensinnäkin meidän koko komppaniamme kokoonpanohan on muuttunut lähes täysin, koska suurin osa niistä ihmisistä, jotka asuivat p-kauden kanssamme autkomppaniassa ovat siirtyneet omien koulutuslijojensa mukana muihin yksiköihin. Tällä hetkellä autkomppanian puoella asustavatkin "vain" me aliupseerikurssilaiset ja c-kuskit. Aliupseerikurssi itsessään sisältää kaksi koulutuslijaa, jotka ovat "huollon aliupseerikurssi" (= hupalaiset) ja "moottorilinjan aliupseerikurssi" (= motot). Itse kuljen tällä hetkellä "hupalaisten" mukana koko aliupseerikurssi ykkösen ajan, jonka päätyttyä pääsen toivon mukaan jatkamaan aliupseerikurssi kakkoselle Lahteen, missä erikoistutaan lääkintätehtäviin. Tämä siirtyminen ei kuitenkaan ole vielä varmaa, sillä tänä vuonna nimen omaan lääkinän aliupseerikurssille oli valtavasti tunkua.

Olemme saaneet paljon kehuja hyvästä ryhmähengestämme, enkä kyllä itsekään voi kiistää noita kehuja, koska poppoomme todella tuntuu puhaltavan hyvin yhteen hiileen. On esimerkiksi aivan sama menetkö kysymään neuvoa johonkin juttuun ennestään tutulta tai tuntemattomalta henkilöltä, koska useinmiten saat nimittäin jokatapauksessa yhtä laupean ja positiivisen vastaanoton toiselta osapuoleta. Lisäksi olen huomannut, että satunnaisen jutustelun aloittaminen ennestään itselle vieraiden ihmisten kanssa on intissä paljon helpompaa meikälle kuin esimerkiksi siviilissä ikinä. Kertaakaan en ole kohdannut halveksuvaa silmien pyörittelyä tai passiivista selänkääntöä smalltalkia yritellessä, mikä tuntuu - varsinkin tällaisesta entistestä koulukiusatusta - yhtä aikaa sekä aivan absurdilta että mahtavalta. Sitten on myös jotenkin älyttömän hienoa kuinka nopeasti porukka reagoi jos jollain on hätä; esimerkiksi viimeviikolla ampumaradalta pyörillä lähdettäessä yksi ihminen porukasta ei voinutkaan oikein hyvin, ja lähes heti tämän tultua ilmi nousi porukasta esiin pari vapaaehtoista tyyppiä, jotka kantoivat omien kamojensa lisäksi tämän toipilaan aseen ja repun takaisin kassulle omilla pyörillään.

Toinen hauska osoitus siitä, miten hyvin porukkamme on hitsaantunut toisiinsa oli yhteinen bussimatkamme veteraanikeräyksestä takaisin kasarmille. Ajomatka kesti reippaasti yli puolenyön, mutta se ei tuntunut haittavaan ketään, koska hieman yli puolessa välissä äkkäsimme, että jokainen halukas voisi vuorollaan mennä kertoilemaan yleisiä vitsejä bussin mikistä koko kansalle. Huumorin taso oli enemmän kuin alhaista, mutta ai helvetti, että meillä oli oikeasti hauskaa! ;DD
------------------------------------------------------------------------------------
Oon näköjään tykästyny tökkimään näitten postauksien loppuun biisejä, jotka tavalla tai toisella liittyy postauksen fiiliksiin, joten jatketaan nyt sit samalla linjalla millä onkin alotettu:

Avautumista

"--on vain pakko roikkuu perässä//" [19pv kestäneen kiinniolon jälkeen]

_____________________________________________________________________________

Uneton yö

Väsyneet terveiset teille kaikille täältä yöpäivystäjän tuolin takaa. Tänään - tai ehkä nykyisen kellonajan huomioon ottaen oikeampi sanamuoto olisi eilen - meidän yksikkömme p-kausi huipentui 10km marssiin täydessä taisteluvarustuksessa. Marssireitti ei sinänsä ollut vaikeakulkuinen, mutta päivän korkea lämpötila yhdistettynä niihin pitkäjalkaisiin poikiin - joiden askel on selvästi meikäläistä pidempi - teki hommasta haastavaa. Pohjalaisen naisen sisun ja raskaan kenttävitutuksen voimin mentiin siis tämä kumpparimarssi läpi, ja hyvinhän nuo paukut kassulle asti riittivätkin.

Kiinniolostamme on jäljellä nyt suunnilleen puolet ja täytyy kyllä myöntää, että koti-ikävä alkaa ajoittain illansuussa vaivata meikäläisenkin mieltä. Eritoten on ikävä myös omia siviilikavereita.

Tää on mun koti

Tänään vietettiin sinällään löyhä päivä, koska jokailtaisen siivouspalvelun lisäksi päiväohjelmaan oli merkitty pelkästään huomisen ampumakokeen harjoittelua radalla. :) Omat luodit tosin eksyivät vähän takapenkkaan, mutta noh, aina ei voi voittaa.

Viikon kiinniolon jälkeen koko yksikkö alkaa alikessuja myöten saada pieniä hölmöilykohtauksia. :DD Sairas läppä on siis lentänyt puolin ja toisin, mutta eipä tässä muuten niin kurinalaisessa laitoksessa pää kestäisikään ilman satunnaisia huumorihetkiä.

Kaiken kaikkiaan omasta yksiköstämme on alkanut päivä päivältä muutoinkin muodostua yhä enenemässä määrin perheen kaltainen yhteisö. Useat sotamiehet - myös minä itse mukaan lukeeutuen -  ovat esimerkiksi alkaneet käyttää kassusta synonyymia "koti". Lisäksi alikersantit ovat kurinpidon ohessa alkaneet juttelemaan meille ihan vain niitä näitä enemmän kuin ennen.

Kommandohommia ja valintakokeita

Tiistai 20.8.2013
Meidät herätettiin vauhdilla ja kiidätettiin mukeen syömään aamupalaa. Juustoa ei taaskaan ollut kaikille riittävästi, mutta no, sen siitä kai saa kun asustaa komppaniassa, joka menee syömään aina kasarmin viimeisenä.

Aamiaisen jälkeen meille kaikille käskettiin - jo niin tutuksi käynyt - taisteluvarustus päälle, minkä jälkeen suoritimme reippaan, mutta lyhyen jalkamarssin koulutuspaikallemme maastoon. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään perusperjantain taistelukoulutus, vaan aiheena olivat sen sijaan tulen käsitteleminen, palavan nuken sammuttaminen, tulikujan läpi juokseminen ja kyynelkaasukammiossa oleilu, jossa testattiin käytännössä se osaammeko laittaa kaasunaamarimme tarpeeksi tiukalle. Osa porukasta saikin kyseisessä kontissa huomata karvaasti sen miltä tuntuu, kun kyynelkaasua vuotaa jostain paikasta X paljaalle iholle. Auts!

Kakkosjoukkue  - johon myös itsekin kuulun. Aloitti kyseisen päivän tulenkäsittelyrasteista, joissa sammutimme tosiaan sen palavan nuken ja juoksimme tulikujan läpi. Tämä kyseinen "tulikuja" oli siis sellainen noin metrin leveä ja  korkea betonista valettu käytävä, jossa ei ollut kattoa. Kummatkin seinät sytytettiin sitten bensiinin avulla sellaisiin kevyisiin noin parin metrin korkuisiin liekkeihin, jotka sitten tuulesta riippuen saattoivat jopa nuolaista niskakarvoja, kun sen kujan läpi sitten juostiin kyyryssä naamaa pelkällä palvelustakin hialla suojaten. Koskaan en ole pelännyt niin paljon, mutta kyllä siinä sitten olikin hitsin siisti fiilis kun sen tehtävän oli saanut pelkotiloistaan huolimatta suoritettua muiden mukana alusta loppuun.

Seuraavaksi olikin sitten vuorossa kaasukammio, joka ei kyllä itseäni jännittänyt läheskään niin paljon kuin edellä mainittu tulikuja. Näkyvyys siellä kaasun keskellä lähenteli kyllä melkolailla nollaa, mutta muuten oli ihan hauskaa leikkiä suurempaakin kommandosankaria kaasunaamarin ja rynkyn kanssa pelleiltäessä. .DD
-----------------------------
Keskiviikko 21.8.2013
"Taistelijan perustutkinnon" ensimmäinen päivä, jossa arvosteltiin meidän ryynäämistaitojamme lisää erilaisten arvosteltavien rastitehtävien muodossa.
-----------------------------
Torstai 22.8.2013
Alustavat valinnat tulivat tänään siitä mihin jatkokoulutukseen kukin meistä pääsee. Muutoksia voi kuullemma mukaan luonnollisesti vielä tulla, sillä loppujenlopuksi mitään ei olla vielä varsinaisesti lyöty lukkoon. Oma nimeni kuului kuitenkin - ainakin toistaiseksi - siihen ryhmään, joka olisi lähdössä aliupseerikurssille. Nyt vain pitää toivoa, että se pysyisi siellä loppuun saakka.

Syöksyen ja tukien

Alunperin meikän oli tarkoitus tehdä kunnollinen videopostaus koko viikon tapahtumista, mutta sitten armas koneeni leikkasikin lahjakkaasti kiinni viimeminuuteilla, ja nyt mennäänkin sitten kännykän blogger-sovelluksen voimin eteenpäin. Noh, mutta mikäs tässä linja-autossa näppäillessä. :) Lisäksi pienenä korjauksena tuohon edelliseen postaukseen se, että se koe/kokeet joista puhuin ovatkin edessä vasta nyt tulevalla palvelusviikolla.
-------------------------
Tällä viikolla ei tosiaan kassun käytäviä paljon katseltu, koska nyt jo aivan nurkan takana häämöttävä "taistelijan perustutkintakoe" tarjosi olemassaolollaan koko autokomppanialle öitä ja aamupalaa lukuunottamatta täyden päivän erilaisissa taisteluharjoituksissa Kajaanin luonnon keskellä.

Alkuviikosta meillä oli paljon erilaisia rastikoulutuksia, jotka käsittelivät muun muassa  kertasingon kuivaharjoittelua, käsikranaattien heittoa ja 10kg painavien telamiinojen asentamista ja purkua. Lisäksi saimme myös kertaavaa harjoitusta nassen, eli rakkaan kaasunaamarimme käytöstä suojavarustuksen kanssa. Omasta mielestäni käsikranaatit olivat ehkä singon ohella hauskimpia kapistuksia käsitellä, koska ne ovat niin kivan näppäriä ja kevyitä. :)

Loppuviikko keskittyi puolestaan lähes täysin "taistelijaparin" kanssa toimimisen kertaavaan harjoitteluun. Taistelijapari on siis nimensä mukaisesti se ihminen, jonka kanssa sotilas toimii tiiveimmässä yhteistyössä taistelun aikana. Parin toinen osapuoli nimitetään aina erikseen ennen tehtävän alkua "vanhemmaksi". Vanhempi taistelija käskyttää aina niin sanottua "nuorempaa" ja ottaa näinollen väliaikaisen esimiesaseman nuorempaan nähden. Yleensä taistelijapari menetelmää käytetään tiedustelussa, poterosta (=se iso kuoppa missä mahtuu jopa seisomaan) ammuttaessa ja vihollisen tuliaseman valtaamisessa taistelun keskellä.

On vaikea kuvailla sitä adrenaliinipiikkiä, joka iskee päälle silloin kun pääsee hiippailemaan oman parinsa kanssa metsään kovat piipussa, piilotettuja peltitauluja kyttäilemään, jotka sitten yhtä-äkkiä rävähtävät pystyyn, jolloin alkaa välitön räiskiminen, huuto ja ryömiminen eteenpäin oikein todenteolla! Rakastan sitä touhua, varsinkin nyt kun turha jännitäminen siitä, että sattuisi vahingossa satuttamaan omaa pariaan luodeilla, on oman asekäsittelytaidon karttuessa hälvennyt.

Nyt edessä onkin sitten kolmen viikon pitkä aika kiinnioloa, joka tarkoittaa siis sitä, ettemme pääse lainkaan kotiin viikonloppuisin. Veikkaan, että voi omalta osalta ainakin tulla vähintään puolivälissä hieman ikävä vapautta porttien ulkopuolella, mutta eiköhän tästäkin haasteesta tulla kunnialla loppujenlopulsi selviämään. ;) Koitan löytää kiinniolon aikana joitain vapaa-ajan hetkiä, jolloin voisin kirjoittaa kännykän avulla tänne edes pieniä postauksia kassullaolon fiiliksistä ja tekemisistä. Siihen asti siis moikkamoi taas, ja pitäkää lippu korkeella! ;)

Rankat päiväsi [palvelusviikko nro.4]

Huhuh! Pienestä kiireestä huolimatta sain kuin sainkin neljännen palvelusviikon kuulumiset videoitua. .D Sori jos meikän ääni kuuluu tosiaan hieman huonosti, mutta en viitsinyt kuvaushetkellä oikein volyymitasoa ruveta nostamaa kun koko muu talo oli jo untenmailla silloin.
-------------

Vuppia,vappia ja vaikka mitä ihmeen vapautuksia!

Aina ei elämä mene kuten strömsössä, ja niin siinä tosiaan kävi, että meikäläinen onnistui edellisen viikonlopun aikana kehittämään itselleen kunnon flunssan, joka lähes välittömästi kassulle palattua puhkesi kuumeeksi. Olo olikin sitten maanantaiaamuna jo sen verran heikko, että veksissä (=varusmiessairaala) oli pakko käväistä kyselemässä, että mitenkäs tästä eteenpäin. Sieltä iskettiinkin sitten kunnon pillerit ja vapautuslaput kouraan ja passitettiin takaisin omaan yksikköön. Tarkemmin sanottuna sain siis kaksi päivää "vuppia" eli "vapautusta ulkopalveluksesta" ja lisäksi yhden päivän "vtml:ää" eli "vapautusta taistelu-/marssikoulutuksesta". Kun muut yksikössä sitten seuraavana päivänä starttasivat kohti "morttileiriä" metsän siimekseen, niin joutui meikäläinen jäämään yksin tyhjään tupaan.

Niistä kahdesta vuppipäivästä minulla ei ole sen enempää mitään raportoitavaa, koska nukuin lähes kirjaimellisesti kokonaan niiden yli. Olo oli ihan kamala kun kuume heitti kokoajan häränpersettä vuorotellen ylös ja alas. YH!

Keskiviikkoaamuna tosin alkoikin näkyä jo hiukan valoa minunkin tunnelini päässä; kuumeni oli lääkkeiden ja runsaan levon avulla laskenut siedettävän alas, mikä tarkoitti sitä, että pystyin liittymään viimeiseksi leiripäiväksi muiden mukaan vtml-vapautuksella. Päivä kului muiden koulutuksia enimmäkseen sivusta haikeasti seuraillessa. Viimeisen leiriyön pimeinä tunteina oman yksikkömme kouluttajat demonstroivat sitä, miltä tuntuu kun vihollinen hyökkää leiriin keskellä yötä. Valoammukset lauloivat, kiväärit huusivat ja alokkaat syöksyivät puolustamaan telttapaikkaa parhaansa mukaan vastaopeteltuun tapaan. Meikä sitävastoin joutui -jälleen - jäämään sivuun koulutuksesta erään toisen samaisen kohtalon kokeneen toverin kanssa. Kovasti olisi kyllä kuumottanut syöksyä sinne pimeyteen muiden mukaan, mutta minkäs teit kun ei edes ollut omia paukkupatruunoita, joita olisi voinut ampua.

Seuraavana päivänä koottiinkin sitten kimpsut ja kampsut porukalla kasaan ja marssittiin takaisin kassulle 10km täyden taisteluvarustuksen kanssa. Vähän alkoi kyllä jaloissa tuntua viimeisellä kolmanneksella, mutta kunnialla tuli kyllä selvittyä siitäkin haasteesta. :))
-------------------------------------------------
Tämän viikon kuulumiset tosiaan jäivät vähän lyhyiksi ja yksipuolisiksi tuon hemmetin sairastelun takia, mutta eiköhän ensiviikosta irtoa taas hieman enemmän jutusteltavaa. Tässä vaiheessa haluan myös toivottaa kaikki uudet lukijat tervettulleeksi tänne Bullettigerin ihmeelliseen maailmaan! Toivottavasti viihdytte meikän messissä läpi tämän kokemuksen ja ootte tarpeeksi rohkeita kommentoimaan/kyselemään kaikkia mieleen juolahtavia juttuja. ;3

Vasen, oikee, vasen, oikee, ei oo vaikee, ei oo vaikee...vai onko?

Karjasu unohtu alusta, mut en sit jaksanu enää alkaa lisäämään sitä, koska silloin olisin joutunut rendaamaan koko ykkösvideon uudestaan.

__________________________________________

Naisen paikka harmaissa ja yhteishenki tuvassa

Todella monet ihmiset ovat pyytäneet minua kirjoittamaan siitä, kuinka naiset otetaan vastaan armeijassa ja kuinka heihin ylipäätään suhtaudutaan tuossa alun perin pelkästään miehille luodussa maailmassa. Lisäksi olen saanut pyyntöjä kirjoittaa myös siitä, millainen yhteishenki/yleinen ilmapiiri omassa tuvassamme vallitsee. Nyt päätin sitten vihdoin ja viimein napata näppäimistön kauniisiin kätösiini ja pyrkiä vastaamaan mahdollisimman kattavasti näihin lukijoita askarruttaneisiin aiheisiin;

1. Miten naiset otetaan vastaan armeijassa, ja kuinka heihin suhtaudutaan?
Tietenkään tällaisiin kysymyksiin ei voida antaa mitään universaaleja vastauksia, koska kaikki kasarmit ja siellä työskentelevät ihmiset ovat luonteeltaan ja vakaumukseltaan erilaisia. Lain puitteissa sotilas - olipa hän sitten mies tai nainen - omaa mahdollisuuden valittaa jollekin ylemmälle intin henkilökunnan työntekijälle, mikäli hän kokee jonkun esimiehensä tai joukkuetoverinsa syrjivän/simputtavan häntä sukupuolen, seksuualisen suuntautumisen, vakaumuksen tai ulkonäön perusteella. Kaikki kasarmin kapiaiset ovat koulutettua henkilökuntaa, ja näin ollen palvelusaika on heille  yhtä kuin työaika. Tämän faktan puitteissa heillä on siis laillinen velvollisuus kohdella kaikkia ympärillä oleviaan ihmisiä tasavertaisesti huolimatta siitä, mikä heidän henkilökohtainen mielipiteensä asiasta on.

Kaiken kaikkiaan uskon, että naisten niin sanottu "uranuurtajasukupolvi" on jo tehnyt raskaimman työnsä, joka näkyy omasta mielestäni ehkä selkeiten siinä, miten johtajien omaan tupaan ja toimistotilaan ramppaa tasaisin väliajoin mieskersanttien ohessa myös naisia natsat rinnassa ilman mitään sen kummempaa ihmetyksen aihetta. Olen Kajaanissa saanut  myös ilokseni huomata, että meitä kouluttavat henkilöt eivät kiinnitä tyttöihin sen suurempaa huomiota kuin poikikaan. Meiltä vaaditaan täysin samat asiat kuin heiltäkin, niin hyvässä kuin pahassa.

Lähempi tutustuminen oman yksikkömme miespuolisiin alokkaisiin - ja sitä kautta myös heidän omiin asenteisiinsa - on vielä jokseenkin alkutekijöissä  vapaa-ajanpuutteen takia, mutta pieniä positiivisia edistysaskelia on tässäkin suunnassa havaittavissa päivä päivältä yhä enemmän. :)) Loppujen lopuksihan se toverisuhteiden luominen ihmiseen kuin ihmiseen on myös paljolti itsestään kiinni; oma suu pitää vain saada auki, aivan samalla tavalla kuin siviilielämän koulussakin.

Itse kehottaisin kaikkia inttiin pyrkiviä naisia olemaan maalalilematta etukäteen piruja seinille. Lisäksi olisi ehkä myös hyvä omaksua sellainen asenne, ettei heti tilaisuuden tullen ole ensimmäisestä ämmävitsistä vetämässä koko kasarmia oikeuteen kunnianloukkauksesta, koska trust me, kyllä ne pojatkin saavat usein samalla saavilla niitä haukkuja ja hävyttömyyksiä päälleen kuin me tytsytkin. Ainut selkeästi nähtävä varjopuoli intin miesvaltaisessa maailmassa näyttää omien havaintojeni perusteella olevan se, että naisilla, jotka komentavat nimenomaan alokkaita, saattaa toisinaan olla vaikeuksia herättää jästipäisimmissä pojissa tarvitsemaansa kyseenalaistamatonta auktoriteetin asemaa.

2. Millanen tupamme on?
Edellisessä postauksessa manitsinkin jo, että omaan tupaamme kuuluu minun lisäkseni seitsemän muuta naisalokasta, plus oma naisalikkimme. Yhteensä meitä on kaiken kaikkiaan siis yhdeksän - ja huhujen mukaan kyseinen lukumäärä saattaa piakkoin kasvaa vielä yhdellä lyylillä, kun Lahdesta valmistuneet upseerikokelaat saapuvat. Tupamme koko verrattuna siellä asuvien ihmisten lukumäärään on pieni. Siellä ei ole väliseiniä, ja näin ollet ainut henkilökohtainen tila muodostuu omasta sängystä, joka lepää aina alle metrin päässä seuraavasta punkasta. Sänkyjen ja kaappien muodostaman kujan päässä, koko takaseinän mittaisen ikkunan alla, lepää pieni pöytä penkkeineen, jonka päällä komeilee oma miniradiomme.

Tiedän, että monen korvaan tämä saattaa kuulostaa vähän turhankin ruusuiselta kuvaukselta omasta ilmapiiristämme, mutta sanompa vaan silti, että jo lähes ensimmäisestä illasta lähtien koko tupamme porukka on tullut todella hyvin toimeen keskenään. Tästä kielii luultavasti ehkä parhaiten tapaus, jossa nauroimme eräänä iltana niin pitkään ja kovaa, että vihainen luutnantimme tuli ovelle huomauttamaan, ettei Suomen armeija ole mikään sirkus, jossa saa mölytä miten tahtoo. .DD Höhhöö. Pieniä kinasteluja ja tiuskaisuja lukuunottamatta isommilta erimielisyyksiltä on vältytty tähän mennessä varsin menestyksekkäästi. Yleistunnelma tuvan sisällä on rento, enkä ole ainakaan toistaiseksi huomannut, että kenenkään tarvitsisi sen suuremmin pingotella.

Mitään yksittäistä tekijää sille miksi kaikki on tuvassamme tuntunut loksahtavan niin hyvin kohdilleen en keksi. Kai kyse on osaksi puhtaasta tuurista ja siitä, että meillä on monista eroavaisuuksistamme huolimatta sama tavoite; selvitä intti mahdollisimman kunniakkaasti läpi. Useimmilla meistä on myös ollut vuoden verran aikaa valmistaa itseään siihen ajatukseen, että joutuu tulevaisuudessa asumaan tiiviisti monen muun vieraan ihmisen kanssa, ja vaikka en olekaan minkään sortin ikärasisti, niin pakko sen iänkin on hieman vaikuttaa siihen kuinka hyvin pystyy ymmärtämään ja sietämään sitä oman tilansa puuttumista.

Terveisiä ihmemaasta, ilmoitti alokas nönnönnöö

Iltoja! tässä tosiaan hieman pidempi postaus siitä, mitä nämä kaksi ekaa viikkoa ovat meikäläiselle tuoneet eteen ja mieleen. Pienen pohdiskelun lisäksi postauksessa selitetään karkeasti se, mitä kaikkea ohjelmaa alokkaiden normaaliin päivään kuuluu. Huomenna ajattelin tehdä vielä uuden postauksen, jossa keskityn yleisen infoamisen sijaan enemmän niihin tunnelmiin ja asenteisiin, jolla meidät alokkaat - ja eritoten naiset - otettiin vastaan. Lisäksi kerron lisää myös oman tupamme ilmapiiristä sun muusta sellaisesta. :>>
_______________________________

Nyt ovat ensimmäiset kaksi inttiviikkoa takana ja täytyy kyllä rehellisesti sanoa, että kyseisten kahden viikon aikana olen oppinut enemmän uutta kuin koko perus- tai lukiokoulutukseni aikana yhteensä. Oma alikersanttimme tiivistikin koko tupamme mietteet kasarmista osuvasti todeten, että "Armeija on täysin utopistinen ulottuvuus eristyksessä kaikesta siitä, mitä tavalliset tallaajat kutsuvat 'normaaliksi arjeksi.' " Jo ensihetkestä lähtien meitä alokkaita aletaan enemmän tai vähemmän painamaan sotilaan muottiin, josta turha nauraminen, itkeminen, vilkuilu, ilvelily, niskurointi, haahuilu, epävarmuus, liian räikeä yksilöllisyys ja ennen kaikkea auktoriteettien kyseenalaistaminen pyritään karsimaan pois. Intin sisäinen nokkimisjärjestys on ehdoton; merkit takin rinnuksessa ja hian suissa määräävät armotta sen kuka teitittelee ketä herraksi/rouvaksi ja kenellä on oikeus haistatella kellekin päin naamaa. Arvojärjestysten tarkoitus ei ole luoda uusia natseja kyykyttämään pienempiään, vaan näkyvällä arvojärjestyksellä on vain tarkoitus luoda selkeä kuva siitä kuka on vastuussa kestäkin. Eihän susilaumakaan toimisi, jos sen sisällä olisi jatkuvasti kuusi eri alfaa, jotka kaikki ulisisivat jatkuvasti ristiriitaisia käskyjä. Mikäli alempi henkilö puolustusvoimissa keksii paremman tavan toteuttaa jonkin toiminnan, niin hänellä on kyllä täysi oikeus ehdottaa kyseistä ratkaisua esimiehelleen KOHTELIAASTI JA MUODOLLISESTI PUHUTELLEN, mutta päätöksen siitä otetaanko kyseinen ehdotus käyttöön tekee aina loppujen lopuksi se henkilö, jonka takissa roikkuu isoin natsa.

Huolimatta sinänsä yhteisestä linjasta kurin suhteen on eri komppanioissa (viestintä-,pioneeri-,huolto-, jääkärikomppania...ect.)  silti havaittavissa selkeitä ja tietoisesti luotuja eroja sen tiukkuuden kiristystahdin suhteen. Esimerkiksi jääkärikomppaniassa - josta valmistuneiden on tarkoitus toimia sodassa aivan etulinjassa - vaaditaan huomattavasti nopeampaa kurin armotonta sisäistämistä kuin esimerkiksi autokomppanian alokkailta. Tämä johtuu alikersanttimme mukaan siitä loogisesta syystä, että jääkärikomppanian kaltaisiin ns. "koviin" yksiköihin ei oteta sisään lainkaan B-luokan miehiä (=toisiksi paras kuntoisuusluokka) vaan he vaativat pelkästään parasta. Fyysinen kuri, jota voitaisiin yhtä hyvin sanoa myös fyysiseksi kestävyydeksi on kovissa komppanioissa myös sen verran korkea, ettei naisia edes päästetä yrittämään niihin sisään. Tämä ulkopuolisen korvaan helposti seksistiseltäkin kuulostava sääntö koskee myös muun muassa tykistökomppaniaa parin muun yksikön lisäksi, joiden nimiä tosin en valitettavasti juuri nyt muista. En tiedä, onko tämä käytäntö määrätty vain Kajaaniin, mutta uskoisin sen pätevän myös ainakin suurimassa osassa Suomen muitakin kasarmeja. Vaikka olenkin aina ollut varsin vahvasti sitä mieltä, että ihmiselle tulisi antaa edes mahdollisuus yrittää tehdä sitä, mitä hän haluaa, niin näin kahden(kin) viikon jälkeen joudun valitettavasti myöntämään kyseisen säännön olevan sinänsä järkevä, koska kun on nähnyt hyvin urheilullistenkin poikien juoksevan kieli vyön alla ampumaradalta kahdeksan kilometriä kohtuu painava asevarustus päällä jo näin lyhyen ajan sisällä, niin voi vain kuvitella millaista heidän koulutuksensa tulee olemaan, kun koulutuksen tasoa nostetaan "keskirasittavasta" "rasittavaan".

Haluan kuitenkin korostaa, että nämä edellä mainitsemani erot eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että ns. "helpommissa" komppanioissa palveleminen olisi oikeasti fyysisesti tai henkisesti yhtään sen vähäarvoisempaa tai helpomman tuntuista kuin kovissa. Jokaista sotilasta näet tullaan kyllä venyttämään sietokykynsä äärirajoille jossain vaiheessa, mutta eri komppaniat vain tekevät sen hieman eri tahtiin ja erilaisilla tavoilla. Lisäksi on myös kyse ihmisten omista lähtökohdista; hyvin fyysiselle ihmiselle jääkärikomppania voi olla samanlainen haaste kuin vähemmän fyysiselle ihmiselle huoltokomppania. Jaottelussa ei ole kyse yksiköitten tai ihmisten paremmuusjärjestykseen laittamisesta, vaan sen tavoitteena on vain luoda mahdollisimman tehokas kokonaisuus, jossa jokainen yksilö voi omien luontaisten kykyjensä avulla parantaa kokonaisuutta. Yksinkertaistettuna kaikki alokkaat ovat kuin palapelin palasia, joista ylempien on koottava ehyt kuva. Yksi pala sopii yhteen paikkaan ja toinen toiseen, eikä niiden paikkojen sekoittamisesta keskenään olisi kokonaisuuden kannalta näin ollen mitään hyötyä. Muun muassa aasialaisessa kulttuurissa tällainen yhteisöllinen ajattelutapa on täysin arkipäivää, mutta monille suomalaisille nuorille - jotka ovat tottuneet yksilöllisiä haluja, mielipiteitä ja tyyliä vaalivaan individualismiin - on tämän asian tajuaminen varsin vaikeaa. Esimerkiksi pari oman yksikkömme tyyppiä eivät ole edelleenkään tajunneet sitä, että jos he jättävät tupansa valot päälle ja oven auki ennen ruokailuun lähtöä, niin juoksutetaan heidän lisäkseen koko joukkue yhä uudestaan ja uudestaan sisälle niin kauan, kunnes KAIKKI ovat yhtä valmiita marssimaan kolmirivissä ruokalaan. Intissä ei tunneta käsitettä "minä" vaan "me", ja jos tätä asiaa ei ole valmis hyväksymään, niin sinne on täysin turha hakeutua.

Itsessään koko laitos on sekä hyvässä että pahassa varsinainen aivopesula; toisaalta uskon olevan hyväksi, että meitä pullasukupolven hemmoteltuja räkänokkia pistetään välillä miettimään yleisesti sitä, miten käyttäydymme, ja kuinka oma napamme ei välttämättä aina olekkaan se kaikista tärkein asia. Taas toisaalta meitä ehdollistetaan painautumaan loppujen lopuksi hyvin epäinhimillismäiseen konemuotoon, jonka toimitaohjelmistoon ei muun muassa kuulu nappia nimeltä "tunteet". Omaan korvaani särähtää esimerkiksi tapa, jolla asekoulutuksessa vältetään manitsemasta termejä "tappaminen" tai "ihminen". Siellä näet puhutaan pelkästään "vihollisesta", "tuhottavasta kohteesta" tai "maalista" kun käsitellään sitä jotain, mitä meidän olisi tarkoitus tulla ampumaan.

Lyön vaikka vetoa, että Louis Charles Lutwidge Dodgsonin luoma, tuttu satuhahmomme Liisa, tunsi olonsa juuri samanlakaltaiseksi kuin minä juuri nyt kömmittyään ylös todellisuuteen ihmemaan syövereistä. Intti nimittäin on kuin todellinen ihmemaa kaikessa utopistisessa hauskuudessaan, hulluudessaan ja ehkä jopa pelottavuudessaankin.
_____________________________
NÄIN ME SITÄ AIKAA KULUTETAAN:

Aamut alkavat yhteisestä herätyksestä, joka tapahtuu päivästä ja aikataulusta riippuen kello viiden ja kuuden välillä. "Komppaniassa herätys, ovet auki, valot päälle, kaikki taistelijat ylös punkista!" -huudon pitäisi olla ihanteellisesti kuin nalli jokaisen nukkuvan kasarmilaisen perseeseen. Silloin hypätään ylös sängystä, avataan ovi 90 asteen kulmaan, sytytetään tuvan valot, vaihdetaan päälle asiaan kuuluvat palvelusvaatteet, sijataan aamupunkka, avataan verhot ja käydään pissalla. Ensimmäisen viikon ajan tämä edellä mainittu rumba toteutetaan omien alikersanttien, eli "alikkien", johdolla hyvin tiukalla minuttiaikataululla, jonka aikamääreistä kertoo muun muassa sen, että hampaiden pesuun/ aamusuihkuun/ pissalla käymiseen varataan aikaa 2min. Ohjatun osion jälkeen on noin 5 -10min aikaa suorittaa kesken jääneitä aamurutiinejaan vapaasti ennen kuin siirytään yhdessä aamupalalle.

"SE RUOKA RÄJÄHTÄÄ SINNE SUUHUN!!1" - eräs alikkimme. .DD


Kun lähdetään syömään/mihin tahansa palvelustoimeen, on tuvan kaappien on oltava lukittu, roskisten tyhjiä ja petien rypyttömiä huolimatta siitä, onko kysessä viiden minuutin vaiko tunnin mittainen poistuminen tuvasta. Pihalle lähdettäessä taistelijoille, eli meille, annetaan valmistautumisaikaa 10min. Mikäli kyseinen palvelus suoritetaan sisällä, on valmistautumisaikaa 5min. Valmistautumisen ilmoittaa aina alikki, joka huutaa käytävästä tuvan numeron. Numeron kajahdettua joku kyseisen tuvan taistelijoista juoksee oven viereen asentoon seisomaan ja kuuntelee annetut valmistautumisohjeet, jotka hän sitten välittää edelleen muille oman tupansa asukkaille. Kun valmistautumisaikaa on enää jäljellä minuutti, niin kuuluu käytävältä jälleen alikin huuto: "Tupa XX, minuutti!" Silloin jokainen tupalainen istuu asentoon oman punkkansa päädyssä olevalle pienelle tuolille ja tuijottaa kattolistaa kivetettynä. Minkäänlaiset ilmeet tai liikkeet eivät ole sallittuja. Mikäli jokin tuvan henkilöistä ei ole ehtinyt varustaa itseään asianmukaisesti minuutin kajahtaessa, asettuvat muut taistelijat tuoliensa viereen asentoon seisomaan ja odottavat kunnes joukon viimeinenkin on valmis istutumaan. Kyseistä asennossa istumista kutsutään "jäkitykseksi".

Jäkityksen jälkeen kuuluu käsky järjestäytyä tuvissa jonoon. Kun kaikki ovat jonossa kuullaa minne meidän on tarkoitus siirtyä ja miten. Viimeinen jonosta huolehtii aina, että tupa on pimeä ja ovi suljettu.

Koska olemme alokkaita, niin on toki luonnollista, että suurin osa päiväohjelmastamme koostuu tässä vaiheessa erillaisista koulutustunneista, jotka aiheestaa riippuen toeteutetaan joko teoreettisesti luokkatilassa tai käytänössä ulkona. Yleinen kaava kuitenkin on, että ensin opiskellaan teoriaa 1-2 tuntia aiheesta kuin aiheesta ja sitten kokeillaankin jo kolmannella tunnilla käytännössä sitä, miten homma pelittää. Teoreettiset oppitunnit ovat kuin luentoja, eli siellä ei todellakaan kirjoiteta tai lueta yhteisesti juuri mitään. Kaikki se aika, mikä normaaleissa siviilikoulussa erästä luutnanttiamme laintakseni "tuhlahtaan lukemiseen" käytetään armeijassa käytännössä oppimiseen. Esimerkiksi  noin viikko tästä taaksepäin en tiennyt aseista tuon taivaallista. Itse asiassa en ollut koskaan koko elämäni aikana edes käsitellyt niitä luonnossa, ja nyt osaan jo hajottaa, huoltaa, koota, säätä, tähdätä ja ampua oikeilla panoksilla ilman mitään sen suurempaa ongelmaa. Sinänsä tehokasta opetusta siis, ehkä jopa pelottavankin tehokasta kun alkaa oikein alkaa muistelemaan ja miettimään tilannetta, jossa yhden vaivaisen teoriantunnin jälkeen luokassa istuukin seuraavaksi noin seitsemänkymmentä oppilasta omat rynnäkkökiväärit kädessä tutkailemassa sitä, että mitenkäs tää pyssy käytännössä toimii.



Tahtimarssia, yksittäisiä käskyjä, isona joukkona liikkumista tahdilleen ja aseella tehtäviä paraatitemppuja harjoitellaan ulkona yleensä luutnanttien tai yliluutnanttien johdolla. Näitä oppitunteja kutsutaan "sulkeisiksi". Sisällä oman yksikkömme alikit pitävät meille ajoittain myös niin sanottuja "käytöskoulutuksia", joissa opetellaan viralliset puhuttelutavat ja tomistokäyttäytyminen.

Pitkien päivien jälkeen - jotka saattavat sisältää samaan syssyyn ammuntaa, metsässä ryömimistä/syömistä, sulkeisia ja teoriaoppitunteja -  tulee viimein pieni vapaudenhetki, eli vapaa-aika, jolloin saamme pukea siviilivarusteet päälle ja liikkua vapaasti kasarmin aluella. Vapaa-ajan aktiviteettejä on Kajaanissa tarjolla paljon, mutta kerron niistä tarkemmin jossain erillisessä postauksessa. ;) Kun vapaa-aika päättyy on meidän kaikkien oltava takaisin omassa kotiyksikössämme, missä tehdään iltavahvuuslaskenta, jonka avulla tarkistetaan vielä, että kaikki ovat varmasti tallessa. Nukkumaanmenon jälkeinen ensimmäinen tunti, on niin sanottu "hiljainen tunti", jonka aikana ei mielellään saisi käydä edes vessassa. Tämä siksi, että herkkäunisetkin saisivat hyvän mahdollisuuden nukahtaa. Yön jälkeen uusi aamu valkenee, ja kaikki edellä mainittu alkaa jälkeen alusta.

Day one, kaiken alku [8.7.2013]

Heräsin kotona paria minuuttia ennen herätyskelloa ja kömmin rauhalliseen tahtiin ylös sängystä suorittamaan normit aamurutiinit. Kiirettä ei ollut, koska linja-auto starttasi vasta parin tunnin päästä kotikylän huoltsikalta. Kävin vielä kertaalleen jo edellisiltana pakatun siviilikassin läpi tuplavarmistaakseni, että kaikki tarvittava oli varmasti mukana.

Vähän yli kello yksitoista tilattu kyyti valui huoltsikan pihaan ja minä kiipesin sisään jo valmiiksi lähes täyteen ahdettuun bussiin muutaman muun kotilylän kohtalotoverin kanssa. Tunnelma auton sisällä oli hiljainen, mutta rento. Tunsin oloni suorastaan kotoisaksi jo nyt ja toivoin, että sama rauhallisen kevyt fiilis jatkuisi vielä pitkään kasarmin porttien sisäpuolellakin.

Kun opasteissa alkoi vilkkua teksti "Kajaani 30km" nipisti vatsassa ensimmäisen kerran ja siihen asti uneliaimmatkin kaljupäät alkoivat kurkkia ikkunoista ulos.

Kasarmin portilta meidät uuden uutukaiset alokkaat ohjattiin suoraa läpi laukkujen turvatarkastuksen ja nopean ilmoittautumisen, jossa meidät jaettiin omiin komppanioihimme. Minut itseni sijoitettiin Kajaanin "Ensimmäiseen erilliseen autokomppaniaan", mutta koska jokaisen sotilaan peruskoulutus (8 viikkoa) kattaa kaikissa komppanioissa täsmälleen samat asiat, niin sillä missä yksikössä p-kautensa viettää ei ole mitään merkitystä oman inttitulevaisuuden kannalta. Kun p-kausi sitten kahdeksan viikon jälkeen päättyy, niin sijoitetaan meidät alokkaat uudelleen, ja varsinainen koulutuksemme voi alkaa.

Komppaniaanjaon jälkeen täytettiin muutama virallinen lomake ja käytiin yksilöhaastattelussa, jossa kyseltiin muun muassa suuntautumishalukkuuksia alokasajan jälkeen (lääkintäpuoli,pioneeri, huoltopuoli...ect), sekä sitä onko aikeissa palvella täyden vuoden vai vain puolet siitä.

Sitten mentiin ensimmäiseen varustehakuun suureen halliin, joka muistutti ulkonäöltään Tuurin kaltaisten suurten ostoskeskusten varastotiloja. Homma toimi siten, että kaikille lyötiin iso ostoskärry käteen ja sitten kuljettiin jonossa läpi suurten varastohyllyjen, joiden juurilla tehtävään määrätyt miehet viskelivät meille kamat suoraa isoon reppuun. Varustejaon jälkeen oli vuorossa iltapala ja nukkumaanmeno. Meillä on tuvassa minun lisäkseni seitsemän muuta naisalokasta + oman tupamme alikersantti - joka luonnollisesti on tupapaikkansa puolesta myös nainen.

-------------------------
#Joo, tässä tällainen selostus ensimmäisestä päivästä kasarmilla. Loput kuulumiset viikolta tulevat seuraavassa päivityksessä, jonka teen heti ensiviikonloppuna ekoille lomille päästyäni. Luvassa on muun muassa kuvauksia ja kokemuksia sotilaan perusarjesta, vastaanottotunnelmista ja asekoulutuksesta. ;) Pysykäähän siis messissä!

Tästä se lähtee!

Koko ensivuoden siviilikamppeet pakattuna,
eikä tehny edes tiukkaa saada kaikkea mahtumaan. .>>

Huomenna tosiaan ois sit lähtö, ja voin ilokseni todeta, että tunnen olevani enemmän kun valmis; kamat on pakattu, paperiasiat on kunnossa ja eilen pidetyt läksiäispartyt ystävien kesken venyivät huomaamatta reippaasti yli pikkutuntien. ♥ Nyt vaan viimeset fiilistelyt kepeän iltalenkin muodossa ja sit unten maille huomista lähtöä odottamaan!


HUOM! Ensimmäiset 2-3 viikkoa intissä tulevat varmasti olemaan melko kiireiset, mikä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että merkintöjä saattaa siltä ajalta ilmaantua tänne blogin puolelle joko hyvin harvakseltaan tai ei ollenkaan. Jos täystauko tulee, niin se loppuu kyllä ensimmäisen viikonloppuloman alkaessa. Olkaa siis kärsivällisiä. ;))

Jokatytön shoppailulista ihquun inttiin

Tukkapolitiikkaa + kaikkia muitakin mielipiteitä

Riittääkö kunto(si?)

Aloitin tosiaan tuolle omien latausten osalta kohtuu käyttämättömälle Youtube-tililleni Bullettigerin videoblogiosaston. Inttiin aihepiiriltään liittyvät videot päätyvät myös tänne tekstiblogin puoelelle, mutta kokonaisuudessaan pelkät radomhöpinät meikän arkielämästä jäävät pelkästään tuben puolelle. :)

---------------------------------

Ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön

Onnistuin kuin onnistuinkin muutaman hikisen puolituntisen jälkeen lataamaan ilmaisen blogger-sovelluksen tähän iki-ihanaan puhelimeeni. Oon asiasta todella mielissäni, koska tämä varmasti helpottaa merkintöjen tekemistä - tai ainakin edes niiden luonnostelemista kasarmin oloissa. :)
-------

Kaikkien saamieni infojen mukaan ensimmäiset 2-3 viikkoa tullaan intissä tosiaan viettämään lähes täysipäisessä palvelusputkessa, joka tarkoittaa siis suomeksi sanottuna sitä, että vapaa-aikaa jää kuulemma häthätää vain vessataukoihin. Syyt tällaiseen rieputukseen kulminoituvat mitä ilmeisemmin kokeneempien haluun testata uusia alokkaita ja arvioida sitä, miten uudet tulokkaat tulevat palvelusaikansa kestämään. Tiivistä alkutahtia lisäävät omalta osin varmasti myös alokkaiden kokemattomuudesta johtuva turha sähläys ja muutoinkin arjesta poikkeavat kuntotestit/haastattelut...yms., jotka esikunnan on hoidettava hyvissä ajoin pois normaalista päiväjärjestyksestä.

On raaka tilastollinen fakta, että varsinkin naisten kohdalla intin kaksi ensimmäistä viikkoa määräävät sujumisellaan pitkälti sen tuleeko keskeytystä vai ei. Lain mukaan naisella on oikeus keskeyttää armeija ensimmäisten 45 päivän ajan ilman pätevää syytä. Puolustusvoimat ovat velvollisia ilmoittamaan naisille muistutuksen asiasta pari päivää ennen kyseisen määräajan umpeutumista. Mikäli nainen ei keskeytä inttiä tuolloin, niin häntä alkaa siitä hetkestä eteenpäin sitomaan sama velvollisuus suorittaa palveluksensa loppuun kuin miehilläkin. Puolivuotta on siis siitä eteenpäin vain kestettävä, vaikka sitten sivarissa tai vankilassa istuen. Pätevät syyt keskeyttää määräajan jälkeen ovat mm. loukkaantuminen, vakava sairaus tai raskaus.

Monet luulevat, että intistä kunnialla selvittyään ei koko asiaa tarvitse enää pohtia. Todellisuudessa puolustusvoimat kuitenkin järjestävät muutamien vuosien välein lyhyitä parin viikon mittaisia kertausharjoituksia, jonne sukupuolesta riippumatta velvoitetaan osallistumaan. En nyt muista tarkkaan mikä se ikä oli, jolloin kertausharjoituksiin ei enää tarvinnut tulla, mutta kyllä siihen elämää kuitenkin mahtui ihan kohtuusti väliin. Lienee kai turha sen kummemin perustella kaiken edellä mainitun jälkeen sitä, miksi ainakin omasta mielestäni naisen(kin) tulisi jo ennen kutsuntoja tarkkaan punnita sitä ovatko omat motivaationlähteet mennä inttiin tarpeeksi vakaalla pohjalla. Lisäksi suosittelen lämpimästi myös perehtymään touhun lailliseen puoleen, koska silloin ikäviä yllätyksiä vältytään parhaiten. :)

Inttislangin lentkautuksia

Tunnelman keventämiseksi ja yleisen viihtyvyyden lisäämiseksi päivän postaus omistetaan kokonaan inttislangille. .D Sanoja ja niiden selityksiähän riittäisi vaikka millä mitalla, mutta poimin nyt täältä luetteloviidakosta ne omasta mielestä edes jollain tapaa huvittavimmat/oudoimmat tapaukset;
-------------
Aampukampa = Kampa, josta nypitään piikkejä pois palveluspäivien vähentyessä.
Aamukasa = Varusmies, jolla on paljon palvelusaikaa jäljellä.
Antenniosasto = Keskussotilassairaalan psykiatrinen osasto, jonne mennään sitten kun pää hajoaa                                       totaalisesti.

Apinoiden  planeetta = Intin varustevarasto.
Avohärdelli = yleinen palvelusmuoto erityisesti alokkaiden keskuudessa.
-------------
Bordelli = yleinen sekaannus/hässäkkä (ks. härdelli)
-------------
Daltonit = Käskyn tullessa on tuvan taistelijoiden järjestyttävä ovensuuhun niin, että kaikkien päät                   näkyyvät päällekkäin, Alikersanttien harrastama leikki.
-------------
Gandalfin sauva = Johdintanko, Oravakeppi.
Gestapo = Intin tyylikäs harmaa ja pitkä sadetakki.
-------------
Hau-hau Champion = Sissikoiran ohjaaja rajavartiossa.
Hemuli = Pst-ohjusmies.
Hiiva = Merisotilaiden käyttämä nimitys maavoimien sotilaista.
Häpyaamu = Viimeinen aamu palvelusajassa.
//Nyt jätkät hei ihan oikeasti...//

-------------
Kelaperse = Viestimies metsässä vetämässä kaapelia.
Kissa = Naispuolinen taistelija, jota pystyy katsomaan molemmat silmät auki.

Krokotiilinvittu = Vihreä karvalakki
Kusiluikkarit = Sisäjalkineet.
Kumivitutin = Suoja-/kaasunaamari.
-------------
Munamankeli = Intin polkupyörä
-------------
Naarasmunkki = Sotilaskodin reikämunkki.

Nalle Puh = Rajavartion sissi
-------------
Pölypallo = Ilmavoimien käyttämä nimitys maavoimien sotilaista.
-------------
Taikaviitta = Intin sadeviitta, joka huhujen mukaan suojaa myös ydinsateelta.

-------------
Äiti = Komppanian/Patterin vääpeli/yksikköupseeri
//Sori vaan, mutta aina kun yhdistetään mielikuvat "auktoriteetti" & "äiti", niin mulle tulee mieleen vaan, jotain tämmöstä..//

Pläh.

Päivät käy vähiin ja olo alkaa olla jo aika levoton. Toisaalta sitä koittaa nauttia parhaansa mukaan näistä vihoviimeisestä vapaudenpäivistä, mutta sitten taas toisaalta toivoo kokoajan, että bussi kasarmille strattaisi jo huomisaamuna. Onneksi sentään on ensiviikoksi kunnon ohjelmaa luvassa, mikä saa ajatukset varmasti pois tästä jatkuvasta odottamisesta. Lähdetään nimittäin parin kamun kanssa Rock the beach -festareille Helsinkiin. :) Aijon kyllä ottaa siitä viikonlopusta kaiken mahdollisen ilon ja revittelyn irti.

Festareiden jälkeisen, viimeisen siviiliviikon, ajattelin pyhittää aikalailla fyysisen kunnon viimeistelylle. Lisäksi ajattelin myös pyytää vanhan kaveriporukan kasaan jotain iltaa viettelemään, koska tiedän, että sitten ei taas kuitenkaan tule nähtyä ainakaan kuukauteen.

Tällä hetkellä fiilikset on vähän haikeat, koska jotenkin tuntuu ensikertaa siltä, että joudun oikeasti jättämään vanhoja kavereita, perhettä ja muita tuttuja aivan uudella tavalla taakse. Tavallaan alkaa jopa hieman pelottaa se, että miten ylipäätään pystyn pitämään yhteyttä kaikkiin niihin ihmisiin joista todella välitän, koska jo siviilissäkin olen saanut huomata, että yhteiydenpitoni muun muassa vanhan kaveriporukkani jäseniin on ollut jo pitkään omalta osaltani epäaktiivisemmassa jamassa kuin itse tahtoisin. Lisäksi harmittaa suuresti tuon Kuortaneen nyrkkeilyseuran parissa tuleva katkos, sitä kun alkoi juuri tuntea hitsautuvansa hyvin yhteen seuran muiden jäsenien kanssa.

Pläh. Tästäpä nyt tuli masentava postaus, mutta joo...eiköhän tää tunnelma tästä ala kuitenkin taas pikkuhiljaa nousta tavalla tai toisella.

Vastuuntuntoa ja katumaalauksia

Hellurei rakkaat lukijani, ja pahoittelut siitä, ettei postauksia ole hetkiseen tullut. Pieni tauko johtui yksinkertaisesti ajanpuutteesta, johon syyt olivat muun muassa pääsykokeet Kuopiossa ja Saksaan tehty minilomareissu, josta palasinkin Suomen rajojen sisäpuolelle vasta pari päivää sitten.

Muiden nähtävyyksien ohella kävimme isosiskoni kanssa katsastamassa muun muassa "East side galleryn", joka siis on pisin pätkä alkuperäistä Berliinin muuria. Kyseinen muurinpätkä on maalattu täyteen mitä erikoisimpia maalauksia, joiden perimmäinen tarkoitus on kuulemma antaa toivoa ja rohkaista uskomaan parempaan huomiseen. Olen aina pitänyt rankkojen vastakohtien yhdistämisestä ja tämä East side gallery todella oli sitä parhaimmillaan, koska kukapa olisi uskonut, että entisestä sota-ajan verisestä rajapaikasta saataisiin vielä symbolisesti toivoa kuvastava taideteos? Kaikista vaikuttavista maalauksista huolimatta, minut itseni sai eniten pohtimaan muutama kuvien joukkoon ujutettu tekstipätkä parilta taiteilijalta itseltään. Ne saivat todella miettimään sekä omia arvojani että sotaa, ja myös sitä minkälaista vastuuta olen itse periaatteessa ottamassa henkisesti harteilleni, kun astun nimen omaan vapaaehtoisena armeijan harmaisiin.

Me suomalaisethan olemme tällä hetkellä sikäli hyvin onnellisessa asemassa, koska  tiedämme lähes 100% varmuudella, ettei kukaan ole tiettävästi aikeissa tulla omaa maatilkkuamme tykein ja konekiväärein valloittamaan - ainakaan lähitulevaisuudessa. Oikeastaan ainut paikka, jossa suomalaisenkin sotilaan on mahdollista joutua sellaiseen tilanteeseen, missä toisen ihmisen tappaminen tai itse tapetuksi tuleminen on ylipäätään mahdollista, sijaitsee ulkomaiden kriisialueilla - minnehän siis ei ole pakko lähteä - jos ei halua. Itse en tue ajatusta sodankäynnistä muutoin kun puolustusmielessä silloin, kun tiedetään satavarmasti, että toinen maa on todella tulossa päälle tappomielessä ilman rauhanneuvottelumahdollisuuksia. Toisaalta tuota Berliinin muuria katsellessa tuli mieleen sellainenkin näkökulma, että tämä jatkuva rauhanajassa kellutteleminen on kai tavallaan riisunut intistä tietyn vakavuuden; useimmat tuntuvat nimittäin puheittensa perusteella nykyään mieltävän armeija-ajan pieneksi pakkotyöksi, vitsiksi tai hauskaksi seikkailuksi vakavan koulutuksen sijaan. Okei, okei, myönnetään, että olen itsekin sortunut tuohon seikkailunhakuisuuden kategoriaan useammankin kerran, mutta viimeistään niitä maalausten juttuja lukiessa kalloon iski todella se, että hei, mä olen oikeasti menossa paikkaan, jossa musta on tarkoitus kouluttaa henkilö, jolla on valmiudet mahdollisen sotatilanteen syttyessä toimia maansa puolustuajana, jonka yhteen osaamisalueeseen kuulu osata ampua ei hirvi, ei sorsa, ei hanhi, vaan vihollinen, eli toisin sanoen toinen ihminen. Ylidramatisointiako? Ehkä, ehkä ei, mutta miettikääpä nyt siellä ruudun takana hetki järjellä sitä, miksi meille ne aseet siellä ylipäätään tyrkätään käteen ja mitä kohteita näiden leffoissa cooleina nahkatakkimiehinä esittettyjen tarkka-ampujien todellisuudessa halutaan tosipaikan tullen olevan valmiit ampumaan.

Helppohan tähän postaukseen on tulla sanomaan, että "Älä ny vittu keuhkoo, ku ei sitä sotaa kuitenkaan koskaan tuu." Niin, ei ehkä, mutta toisinaan sellainen pieni ajatusleikki nimeltä "entäs jos--" olisi varmasti ihan paikallaan. Ja kaikille vielä näin loppuun tiedoksi se, että oma into lähteä ei siis ole tämän pohdinnan johdosta kutistunut milliäkään, enneminkin sain päässäni vaan asioihin hieman uudenlaisen näkökulman, jonka halusin kanssanne jakaa. :))
_____________________________
HAASTE!
Tässä on pari niistä kysymyksistä joita muuri sai mielessäni heräämään, jos jaksat niin pohdi myös itse sitä, mitä OIKEASTI tekisit kyseisissä tilanteissa. Ei siis toki sillä, olisihan se kiva olla yhtä moraalinen kuin sarjisten supersankarit, but let's face the fact, harvapa meistä siihen todellisuudessa kykenee.

1. Pystyisitkö todella ampumaan toisen ihmisen käskystä?
2. Miltä tuntuu ajatella, että liipasimen päässä oleva ihminen on jonkun, isä, äiti, veli, sisko, poika tai tytär?
3. Kumpi kantaa vastuun ampumisesta, valtio vai sinä?
4. Mitä jos ammutkin vahingossa pimeässä/taistelussa/paniikissa siviilin tai oman joukkuetoverisi?
5. Missä tilanteessa kieltäytyisit käskystä pitkien vankilavuosienkin uhalla?

Jos meikän omat ajatukset kustakin/joistain yllä olevista kysymyksistä yleisöä kiinnostaa, niin kommenttia saapi heittää, jolloin voin rustata vastaukset erillisenä postauksena koko kansan näkyville. Myös omia pohdintojaan voi tukkia tänne kommenteiksi, ja ittestä olis ainakin mielenkiintoista lukea, mitä ihmiset on kyseisitä asioista mieltä. :>
_____________________________



Kyseinen taitelija omisti ruusun jokaiselle muurin ylityksessä sotilaiden/vartijoiden tappamalle pakolaiselle. Minä puolestaan omistaisin mieluummin oman otokseni ruususta kaikille maapallon sodissa ylipäätään kaatuneille yhteisesti, koska loppujen lopuksi oma pääni ainakin sanoo, että ihan sama millä puolella sitä tosipaikan tullen taistelee, koska ihmisiähän me kaikki loppujenlopuksi olemme ihonväristä, kansalaisuudesta, sukupuolesta - tai sen puutteesta - riippumatta.