Intin sosiaalisen elämän sudenkuopat

Alkuun haluan sanoa, että tämä teksti ei ole tarkoitettu kenenkään pelotteeksi tai masenteeksi. On täällä oikeasti suurimman osan ajasta ihan mukavaa, mutta haluan silti hieman herätellä lukijoitten ajatuksia aiheisiin, joista varuskuntien sisällä ei juuri julkisesti puhuta lähestulkoon ollenkaan.
-----------------------------
Kaikista ympärillä jatkuvasti hääräävistä ihmisistä huolimatta intissä tulee usein vastaan hetkiä, jolloin tuntee olevansa armottoman yksin. Kyse ei ole niinkään siitä, etteikö vierestä puuttuisi se halukas juttukaveri vaan enneminkin ongelma on, ettei se lähes iholla häärivä ihminen ole se persoona, jonka seuraa nimen omaan kaipaisit.

Vaikka viettäisit jokaisena päivänä kaksituntisen vapaa-aikasi puhelimessa kotiin tai kavereille soitellen, niin siitäkin huolimatta lähes jatkuva eristyneisyyden ja yksinäisyyden tunne on tässä laitoksessa väistämätön paha. On suorastaan tietyllä tapaa raastavaa lueskella facebookista sitä mitä parhaimmat kaverit ovat touhunneet samalla aikaa kun itse olet seisoskellut pihalla kolmirivissä kertaamassa lakkiotteita. He tuntuvat kulkevan elämäänsä eteenpäin samalla kun sinä itse rullaat paikallaan.

Vaikka ikähaarukka yhden saapumiserän sisällä ei juurikaan vaihtele, on päivittäinen kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa kuitenkin melko erilaista normaaliin opiskeluympäristöön verrattuna. Täällä kaikki ovat aina enemmän tai vähemmän toistensa tekemisiin ja tekemättä jättämisiin sidottuja. Periaate "yksi mokaa ja kaikkia rangaistaan" synnyttää vältämättä ilmiön, jossa kaikki tietyllä tapaa valvovat kaikkia. Mikä toki voi edistää positiivisessa mielessä "me"-henkeä ja heikompien tukemista, mutta samalla se saattaa myös hyvin stressaavissa tilanteissa ilmetä hitaimmille äksyilynä tai jopa joukkoagressiona yksittäistä henkilöä kohtaan. Siviilielämässä taas on sinänsä se ja sama luokan kannalta tekeekö yksittäinen tyyppi tehtävänsä vai ei. Oma riippumattomuus muista antaa laajemmat valintamahdollisuudet sille miten paljon ja kenenkäkin kanssa haluaa olla tekemisissä.

Täällä on pakko tulla toimeen kaikkien kanssa, mutta liian läheiseksi meno ei saa kuitenkaan äityä - varsinkaan naisten ja miesten kesken. Julkiset hellyydenosoitukset toverillisesta pikahalauksesta aina pusutteluun asti ovat kiellettyjä, ja vaikka joku pariskunta pystyisikin salaamaan lempensä varsinaisilta skappareilta ja alikeilta, niin palauttavat muut palvelustoverit kyllä lempiväiset ruotuun nopesti, jos meno menee liian imeläksi. Tästä en kyllä sinänsä ole pahoillani, koska julkinen kaulailu on paikasta riipumatta meikästä ällöttävää katseltavaa.

Harmaissa myöskään ei tunneta käsitettä "oma tila". Tupien ovet on pidettävä auki lähes 24/7 ja jokainen hetki sinulla on alle viiden metrin säteellä vähintään se yksi ihminen. Tämä on varsin uuvuttavaa ja lähes sietämätöntä, jos et pidä esim. tupatovereistasi pätkääkään. Draamaa on kuitenkin turha luoda, sillä se tietäisi pahimmassa tapauksessa ongelmia koko joukkueelle. Parasta on olla hiljaa ja niellä kiltisti kaikki.

Petollisin noidankehä syntyykin täällä siitä, että uuvut täysin viikon aikana muiden ihmisten läheisyyteen, etkä sen takia jaksa tavata/järjestää mitään kivaa todellisten ystävien kanssa viikonloppuisin, jolloin olisi ainut mahdollisuus tavata heitä kasvotusten. Seuraava viikko kuluukin sitten taas kotiin ikävöiden ja henkisesti muille palvelustovereille luimuillen.

Intin sosiaalinen elämä onkin yksi palveluksen ehdottomasti haasteellisimpia ja kuluttavampia puolia,  johon todella kannattaa alkaa henkisesti valmistautua jo hyvissä ajoin ennen palvelusta. Myös omat siviilisuhteet pitää saada kuntoon ennen palvelusta, koska niiden selvittely vaikeutuu intistä käsin satasella.

Koti-ikävästä ei voi oikeastaan sanoa mitään muuta kuin sen, että luultavasti tulette jossain vaiheessa siitä junan vessassa itkemään - ainakin sen 5min verran.