Lääkintämieskurssi 1/14 ja muut kevään kuulumiset!

Yli kaksisataa kunnianaamua, komppania!

Kuulumiset + mitä sinne puolustusvoimiin oikeasti tarvii mukaan!

Intin sosiaalisen elämän sudenkuopat

Alkuun haluan sanoa, että tämä teksti ei ole tarkoitettu kenenkään pelotteeksi tai masenteeksi. On täällä oikeasti suurimman osan ajasta ihan mukavaa, mutta haluan silti hieman herätellä lukijoitten ajatuksia aiheisiin, joista varuskuntien sisällä ei juuri julkisesti puhuta lähestulkoon ollenkaan.
-----------------------------
Kaikista ympärillä jatkuvasti hääräävistä ihmisistä huolimatta intissä tulee usein vastaan hetkiä, jolloin tuntee olevansa armottoman yksin. Kyse ei ole niinkään siitä, etteikö vierestä puuttuisi se halukas juttukaveri vaan enneminkin ongelma on, ettei se lähes iholla häärivä ihminen ole se persoona, jonka seuraa nimen omaan kaipaisit.

Vaikka viettäisit jokaisena päivänä kaksituntisen vapaa-aikasi puhelimessa kotiin tai kavereille soitellen, niin siitäkin huolimatta lähes jatkuva eristyneisyyden ja yksinäisyyden tunne on tässä laitoksessa väistämätön paha. On suorastaan tietyllä tapaa raastavaa lueskella facebookista sitä mitä parhaimmat kaverit ovat touhunneet samalla aikaa kun itse olet seisoskellut pihalla kolmirivissä kertaamassa lakkiotteita. He tuntuvat kulkevan elämäänsä eteenpäin samalla kun sinä itse rullaat paikallaan.

Vaikka ikähaarukka yhden saapumiserän sisällä ei juurikaan vaihtele, on päivittäinen kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa kuitenkin melko erilaista normaaliin opiskeluympäristöön verrattuna. Täällä kaikki ovat aina enemmän tai vähemmän toistensa tekemisiin ja tekemättä jättämisiin sidottuja. Periaate "yksi mokaa ja kaikkia rangaistaan" synnyttää vältämättä ilmiön, jossa kaikki tietyllä tapaa valvovat kaikkia. Mikä toki voi edistää positiivisessa mielessä "me"-henkeä ja heikompien tukemista, mutta samalla se saattaa myös hyvin stressaavissa tilanteissa ilmetä hitaimmille äksyilynä tai jopa joukkoagressiona yksittäistä henkilöä kohtaan. Siviilielämässä taas on sinänsä se ja sama luokan kannalta tekeekö yksittäinen tyyppi tehtävänsä vai ei. Oma riippumattomuus muista antaa laajemmat valintamahdollisuudet sille miten paljon ja kenenkäkin kanssa haluaa olla tekemisissä.

Täällä on pakko tulla toimeen kaikkien kanssa, mutta liian läheiseksi meno ei saa kuitenkaan äityä - varsinkaan naisten ja miesten kesken. Julkiset hellyydenosoitukset toverillisesta pikahalauksesta aina pusutteluun asti ovat kiellettyjä, ja vaikka joku pariskunta pystyisikin salaamaan lempensä varsinaisilta skappareilta ja alikeilta, niin palauttavat muut palvelustoverit kyllä lempiväiset ruotuun nopesti, jos meno menee liian imeläksi. Tästä en kyllä sinänsä ole pahoillani, koska julkinen kaulailu on paikasta riipumatta meikästä ällöttävää katseltavaa.

Harmaissa myöskään ei tunneta käsitettä "oma tila". Tupien ovet on pidettävä auki lähes 24/7 ja jokainen hetki sinulla on alle viiden metrin säteellä vähintään se yksi ihminen. Tämä on varsin uuvuttavaa ja lähes sietämätöntä, jos et pidä esim. tupatovereistasi pätkääkään. Draamaa on kuitenkin turha luoda, sillä se tietäisi pahimmassa tapauksessa ongelmia koko joukkueelle. Parasta on olla hiljaa ja niellä kiltisti kaikki.

Petollisin noidankehä syntyykin täällä siitä, että uuvut täysin viikon aikana muiden ihmisten läheisyyteen, etkä sen takia jaksa tavata/järjestää mitään kivaa todellisten ystävien kanssa viikonloppuisin, jolloin olisi ainut mahdollisuus tavata heitä kasvotusten. Seuraava viikko kuluukin sitten taas kotiin ikävöiden ja henkisesti muille palvelustovereille luimuillen.

Intin sosiaalinen elämä onkin yksi palveluksen ehdottomasti haasteellisimpia ja kuluttavampia puolia,  johon todella kannattaa alkaa henkisesti valmistautua jo hyvissä ajoin ennen palvelusta. Myös omat siviilisuhteet pitää saada kuntoon ennen palvelusta, koska niiden selvittely vaikeutuu intistä käsin satasella.

Koti-ikävästä ei voi oikeastaan sanoa mitään muuta kuin sen, että luultavasti tulette jossain vaiheessa siitä junan vessassa itkemään - ainakin sen 5min verran.

Mitä kutsunta/valintatilaisuudessa tapahtuu?

Tännepäin on tullut pyyntöä , että tekisin yksityiskohtaisemman postauksen siitä, mitä intin kutsunta-/valintatilaisuudessa käytännössä tapahtuu, ja tässäpä olisi nyt vastaus tarjolla;

Pääpiirteittäin homma alkoi omissa kutsunnoissani siitä, että koko tietämätön konkkaronkka istutettiin isoon auditorioon, jossa eräs majuri piti lyhyen luennon siitä mitä oltiin ryhtymässä tekemään. Itselläni kuitenkin tuo kyseinen "saarna" meni aika reippaasti yli hilseen, koska en vielä silloin ymmärtänyt inttitermistöä juuri nimeksikään. Myöskään ne monimutakaiselta näyttävät kaaviot puolustusvoimien koulutuksen kulusta eivät oikein auenneet ensiyrittämällä. Kaavioitten ohella käytiin myös tiivistetysti läpi naisten lailliset oikeudet ja velvollisuudet koskien vapaaehtoista asepalvelusta.

Varsinaisen luento-osion jälkeen paikalle saapui kaksi edellisen saapumiserän naisalikersanttia, jotka pitivät hieman rennomman infon omankohtaisista kokemuksistaan naisena armeijassa. He myös toivat näytille täystaisteluvarustuksen kaikkine kypärineen, liiveineen ja reppuineen, jota kaikki halukkaat saivat sopivan raon sattuessa käydä sovittamassa päälle.

Sitten olikin ohjelmassa nopea lääkärintarkistus, jossa käytännössä kysyttiin vain sitä, oliko terveydentila muuttunut jotenkin dramaattisesti sitten siviilissä tehdyn lääkäritarkituksen.

Lekurin jälkeen viimeisenä osiona olikin tiedossa minimaalinen psykologin haastattelu, jossa kyseltiin muun muassa seuraavat asiat:
"Nimeä kolme varuskuntaa, jossa haluaisit mieluiten suorittaa asevelvollisuutesi mieluisuusjärjestyksessä."
"Mikä on liikuntataustasi/mitä harrastat?"
"Miksi haluat armeijaan?"
"Mitkä ominaisuudet tekevät sinusta hyvän sotilaan?"
Suullisten vastauksien jälkeen meikälle toivotettiinkin onnea ja hyvää kotimatkaa, ja koko tilaisuus oli ohi. Sitten allettinkin vain odottelemaan puolustusvoimilta postia, jossa kerrottaisiin lopullisesti se pääsikö sisään vai ei.
---------------------------------------------
Kuten jo tekstin pituudesta saatoittekin huomatakin, niin koko valintatilaisuus itsessään on melko tiivis paketti, josta nyt ei loppujen lopuksi jää hirveästi sanottavaa. Kokemus on myös osoittanut sen, että nuo edellä mainitsemani "sekavat kaaviot" eivät todellakaan merkkaa mitään vielä tuossa vaiheessa, koska ennen koko p-kauden loppua (8 ensimmäistä viikkoa)  ja niihin kuuluvia näyttöjä teillä ei periaatteessa ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa käytännössä siihen mihin jatkokoulutukseen te intissä joudutte. Toki mieluisia vaihtoehtoja kannattaa miettiä valmiiksi, ja tilaisuuden tullen ne on myös hyvä skappareille ilmaista, mutta käytännössä se mikä ratkaisee ovat p-kaudelta saadut pisteet erilaisista kokeista. Töitä kannattaa siis painaa ja pisteitä kerätä, mikäli haluaa pitää kaikki ovet itselleen avoinna.

Naisten laillisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin kannattaa kiinnittää huomiota ja niitä olisi oikeasti hyvä pohtia, jotta oikeasti ymmärtää mihin on sitoutumassa ja kuinka pitkäksi aikaa. Lisäksi suosittelen merkkaamaan ylös heti inttiin päästyään varalta sen päivämäärän, jolloin on viimeinen mahdollisuus keskeyttää ilman pätevää syytä, koska kun "katumuspäivä" menee umpeen, niin sieltä ei todellakaan niin vain lähdetä kotiin sillä perusteella, että tuntuu vähän pahalta. 

Noita laittamiani psykologin kysymyksiä kannattaa myös harkita hieman etukäteen, koska intti tykkää selkeistä ja lyhyistä vastauksista. Myöskään mitä tahansa varuskuntia ei kannata mielivaltaisesti lätkiä ensimmäiseen kysymykseen, koska niitten perusteella teidät oikeasti pyritään sijoittamaan. Kokemuksen vinkkinä sellainen tärppi, että mitä lähenpänä tuleva varuskuntasi on nykyistä kotiasi, niin sen parempi, koska  voin kyllä kertoa, että siinä on yleisen väsymykseen/motivaatioon kannalta suuri vaikutus matkustatko bussilla Kajaaniin suoraa 3h vai ajatko ensin tunnin rautatieasemalle ja matkaat siitä vielä 3h junalla Lahteen joka viikonloppu.

Jeps. Toivottavasti tää postaus vastasi lukijan toiveisiin edes jotenkin. Lisää kysymyksiä aiheeseen tai ylipäätään mihin vaan inttiin liittyvään saa laittaa tulemaan tänne näin! :>>

Paskin syntymäpäivä ikinä

Se paska juttu intissä tosin on, että sieltä ei voi kirveelläkään ottaa henkistä lomaa sillon kun olis tarvis. Nytkin oon vasta parantelemassa itteäni perjantain 38.8 asteen kuumeesta ja siitä huolimatta taas ollaan tien päällä kohti juna-asemaa. Hauskuutta lisää tietenkin tiistaina edessä häämöttävä 40km jalkamarssi raskaalla varustuksella.

Tänään oli myös meitsin 19v. synttärit ja voin kyl rehellisesti sanoo, että oli paskin syntymäpäivä ikinä. Räkä valu ja päätä särki, eikä luonnollisesti ollut aikaa tai voimia tehdä mitään kivaa, vaikka oltiin alun perin kotiväen kanssa suunniteltu ratsastusreissua tai ulkona syömistä. Facebook lagasi pahasti kaiken maailman "onnea" postauksista sellasilta tyypeiltä, joille en oo jutellut moneen vuoteen. Eikä siis sillä, ihan kiva kun muistatte, mut itte arvostaisin - ainakin näin inttiaikana - paria henkilökohtasta viestiä hyviltä frendeiltä huomattavasti enemmän kuin 15 anonyymiä facettajaa. En tiiä. On vaan tosi ikävä vanhojen siviilikamujen seuraa ja silleen. Jotenkin sitä oli oottanut niin kovasti tän päivän olevan ees vähän erillainen kuin se perus "herää-pakkaa-matkusta" sunnuntai.

Verta ja suolepätkiä!

Jo ennen viimeisen nelipäiväisen leirimme ensimmäistä yötä ylikersanttimme otti koko joukkueen koolle ja kertoi, ettei varsinaisia lepotaukoja tulisi olemaan koko leirimme aikana kertaakaan. Tulisimme nukkumaan ja syömään silloin kun vain kerkeäisimme - jos siis kerkeäisimme. Sen jälkeen porukkamme jaettiinkin ripein ottein kolmeen ryhmään, jotka nimettiin seuraavasti:

Toimintaryhmä: oli nimensä mukaisesti se ryhmä, joka teki työtä lääkärin kanssa ensihoitoteltassa. Heidän vastuullaan olivat kaikki toimenpiteet aina potilaan tutkimisesta tämän evakuointiin asti.

Leporyhmä: sai mahdollisuuksien mukaan levätä varahoitoteltassa, jonne tarpeen mukaan evakuoitiin ensihoitoteltasta kiireettömämpiä potilaita odottamaan hoitoaan. Jos varahoitotelttaan tuli potilas, oli joku levossa olevista herätettävä vahtimaan tätä.

Potkuryhmä: koostui niistä taistelijoista, jotka esittivät potilaita. He huolehtivat omasta ja toistensa maskeeraamisesta ja lisäksi varmistivat oireidensa todenmukaisuuden rannesykkeen minuuttitiheyttä myöten potkuteltan lääkäriltä.

Toiminta- ja leporyhmä vaihtoivat 24 tunnin aikana vuorojaan aina viiden tunnin välein. Kun kokonainen vuorokausi oli kulunut umpeen, niin muodostivat lepo- ja toimintaryhmä yhdessä uuden potkuryhmän, minkä vanhat jäsenet puolestaan jaettiin puoliksi uusiksi toiminta- ja leporyhmäksi seuraavan vuorokauden ajaksi. Tällä syklillä kuljimme läpi koko neljä päivää kellosta ja vuorokauden ajasta sen kummemmin välittämättä.

Kolmosjoukkueella oli omasta mielestäni alusta alkaen hyvä ote harjoitukseen. Kukaan ei naureskellut tai alkanut tahallaan pelleilemään ”potilaitten” kanssa, jotka luonnollisesti näyttelivät parhaansa mukaan kivuliaita ja shokkisia ihmisiä. Myöskin potkuporukka itsessään hoiti hommansa kunnialla, eikä mitään absurdeja diagnooseja tyyliin ”halko työnnetty perseeseen” saatu kuin vasta viimeisen leiripäivän aamuyöstä kello kolmen ja neljän välillä, jolloin neljän päivän lähes yhtäjaksoinen valvominen alkoi tehdä tehtävänsä niin lääkärien kuin meidän tulevien alikersanttienkin osalta. 

Lääkärit - tai vähintäänkin muutamaa tenttiä vaillle valmiit sellaiset – olivat hyvin innokkaita opettamaan meille siviilitoopeille kaikki mahdolliset niksit ja keinot potilaan nopeaan ja perusteelliseen tutkimiseen. Leirin loppupäässä he alkoivat myös vaatia meiltä enemmän oma-aloitteisuutta muun muassa potilaan kiireellisyysluokan arvioimisessa, hengen pelastavan ensiavun annossa, vitaaliarvojen ottamisessa (= pulssi, verenpaine ja hengitystiheys per minuutti) ja tipan tarpeen arvioinnissa. Vastuun lisäksi tilanteeseen toi lisähaastetta se, että toimintaryhmä ei koskaan tiennyt milloin ja miten paljon potilaita saattoi pölähtää paikalle. Joskus saattoi olla useamman tunnin tauko ilman mitään toimintaa, mutta toisinaan haavoittuneita ilmestyi paikalle varsinaisena laumana. Lisäksi vammojen vakavuustaso vaihteli yksilökohtaisesti suurella kaliiberilla, eikä todellakaan ollut aina helppo päättää kahdenkymmenen sekunnin aikarajaan sitä, kuka tarvitsi kipeiten hoitoa.

Oikeiden ihmispotilaiden seassa matkasi myös kallis simulaationukke, jonka avulla pääsimme kukin harjoittelemaan tikkien ompelemista ja ilmateiden aukipitoa pitkällä intubaatioputkella.

Kaiken kaikkiaan tuo nelipäiväinen leiri, jossa vuorokauden aika ei merkinnyt työajan kannalta tuon taivaallista – univelasta puhumattakaan – antoi ehkä tähän asti selkeimmän pintakosketuksen siitä, millaista todella olisi toimia sodanajan ensihoitoteltassa. Me pakkasimme suolia, annoimme nestettä, pidimme lämpimänä, sidoimme avohaavoja, rauhoitimme taistelustressitapauksia, etsimme lävistäviä luodinreikiä, avasimme hengitysteitä, kannoimme paareja ristiin rastiin ja...noh...teimme kaikkea mahdollista ihmisten pelastamiseksi.

Oli myös hassua huomata se, että vaikka kaikki tiesivätkin kyseessä olevan vain lavastettu tilanne, jossa maskeeratut suolenpätkät ja umpeen ommeltavan avohaavat olivatkin vain taidokkaitten maskien tuotoksia, niin alkoivat useimmat meistä nähdä loppua kohden levottomia unia puoliksi räjähtäneistä ihmisistä, joitten silmät muljahtelivat suuntaan sun toiseen. Voi siis vain kuvitella millaisia painajaisia ensihoitotelttalaiset tositilanteen tullen näkisivät silloin, kun hoitoteltassa tuoksuisi puhtaiden alushavujen sijaan vanha veri ja panikoivan ihmisen uloste.

Perjantaina ennen lomille lähtöä meidät ylennettiin korpraaleiksi! :> Ensimmäinen natsa takkiin on siis ansaittu.
---------------------------------------------------------
Seuraava postaus tulee sisältämään kuulumisten ohella lukijan pyynnöstä tarkemman kuvaukset siitä, mitä kutsunnoisssa todella tapahtuu! Nyt olisi muutenkin taas hyvä aika pistää komentteihin vinkkejä siitä, mistä aiheista haluaisitte meikän kirjoittelevan tänne?