Karjasu unohtu alusta, mut en sit jaksanu enää alkaa lisäämään sitä, koska silloin olisin joutunut rendaamaan koko ykkösvideon uudestaan.
__________________________________________lauantai 27. heinäkuuta 2013
sunnuntai 21. heinäkuuta 2013
Naisen paikka harmaissa ja yhteishenki tuvassa
Todella monet ihmiset ovat pyytäneet minua kirjoittamaan siitä, kuinka naiset otetaan vastaan armeijassa ja kuinka heihin ylipäätään suhtaudutaan tuossa alun perin pelkästään miehille luodussa maailmassa. Lisäksi olen saanut pyyntöjä kirjoittaa myös siitä, millainen yhteishenki/yleinen ilmapiiri omassa tuvassamme vallitsee. Nyt päätin sitten vihdoin ja viimein napata näppäimistön kauniisiin kätösiini ja pyrkiä vastaamaan mahdollisimman kattavasti näihin lukijoita askarruttaneisiin aiheisiin;
1. Miten naiset otetaan vastaan armeijassa, ja kuinka heihin suhtaudutaan?
Tietenkään tällaisiin kysymyksiin ei voida antaa mitään universaaleja vastauksia, koska kaikki kasarmit ja siellä työskentelevät ihmiset ovat luonteeltaan ja vakaumukseltaan erilaisia. Lain puitteissa sotilas - olipa hän sitten mies tai nainen - omaa mahdollisuuden valittaa jollekin ylemmälle intin henkilökunnan työntekijälle, mikäli hän kokee jonkun esimiehensä tai joukkuetoverinsa syrjivän/simputtavan häntä sukupuolen, seksuualisen suuntautumisen, vakaumuksen tai ulkonäön perusteella. Kaikki kasarmin kapiaiset ovat koulutettua henkilökuntaa, ja näin ollen palvelusaika on heille yhtä kuin työaika. Tämän faktan puitteissa heillä on siis laillinen velvollisuus kohdella kaikkia ympärillä oleviaan ihmisiä tasavertaisesti huolimatta siitä, mikä heidän henkilökohtainen mielipiteensä asiasta on.
Kaiken kaikkiaan uskon, että naisten niin sanottu "uranuurtajasukupolvi" on jo tehnyt raskaimman työnsä, joka näkyy omasta mielestäni ehkä selkeiten siinä, miten johtajien omaan tupaan ja toimistotilaan ramppaa tasaisin väliajoin mieskersanttien ohessa myös naisia natsat rinnassa ilman mitään sen kummempaa ihmetyksen aihetta. Olen Kajaanissa saanut myös ilokseni huomata, että meitä kouluttavat henkilöt eivät kiinnitä tyttöihin sen suurempaa huomiota kuin poikikaan. Meiltä vaaditaan täysin samat asiat kuin heiltäkin, niin hyvässä kuin pahassa.
Lähempi tutustuminen oman yksikkömme miespuolisiin alokkaisiin - ja sitä kautta myös heidän omiin asenteisiinsa - on vielä jokseenkin alkutekijöissä vapaa-ajanpuutteen takia, mutta pieniä positiivisia edistysaskelia on tässäkin suunnassa havaittavissa päivä päivältä yhä enemmän. :)) Loppujen lopuksihan se toverisuhteiden luominen ihmiseen kuin ihmiseen on myös paljolti itsestään kiinni; oma suu pitää vain saada auki, aivan samalla tavalla kuin siviilielämän koulussakin.
Itse kehottaisin kaikkia inttiin pyrkiviä naisia olemaan maalalilematta etukäteen piruja seinille. Lisäksi olisi ehkä myös hyvä omaksua sellainen asenne, ettei heti tilaisuuden tullen ole ensimmäisestä ämmävitsistä vetämässä koko kasarmia oikeuteen kunnianloukkauksesta, koska trust me, kyllä ne pojatkin saavat usein samalla saavilla niitä haukkuja ja hävyttömyyksiä päälleen kuin me tytsytkin. Ainut selkeästi nähtävä varjopuoli intin miesvaltaisessa maailmassa näyttää omien havaintojeni perusteella olevan se, että naisilla, jotka komentavat nimenomaan alokkaita, saattaa toisinaan olla vaikeuksia herättää jästipäisimmissä pojissa tarvitsemaansa kyseenalaistamatonta auktoriteetin asemaa.
2. Millanen tupamme on?
Edellisessä postauksessa manitsinkin jo, että omaan tupaamme kuuluu minun lisäkseni seitsemän muuta naisalokasta, plus oma naisalikkimme. Yhteensä meitä on kaiken kaikkiaan siis yhdeksän - ja huhujen mukaan kyseinen lukumäärä saattaa piakkoin kasvaa vielä yhdellä lyylillä, kun Lahdesta valmistuneet upseerikokelaat saapuvat. Tupamme koko verrattuna siellä asuvien ihmisten lukumäärään on pieni. Siellä ei ole väliseiniä, ja näin ollet ainut henkilökohtainen tila muodostuu omasta sängystä, joka lepää aina alle metrin päässä seuraavasta punkasta. Sänkyjen ja kaappien muodostaman kujan päässä, koko takaseinän mittaisen ikkunan alla, lepää pieni pöytä penkkeineen, jonka päällä komeilee oma miniradiomme.
Tiedän, että monen korvaan tämä saattaa kuulostaa vähän turhankin ruusuiselta kuvaukselta omasta ilmapiiristämme, mutta sanompa vaan silti, että jo lähes ensimmäisestä illasta lähtien koko tupamme porukka on tullut todella hyvin toimeen keskenään. Tästä kielii luultavasti ehkä parhaiten tapaus, jossa nauroimme eräänä iltana niin pitkään ja kovaa, että vihainen luutnantimme tuli ovelle huomauttamaan, ettei Suomen armeija ole mikään sirkus, jossa saa mölytä miten tahtoo. .DD Höhhöö. Pieniä kinasteluja ja tiuskaisuja lukuunottamatta isommilta erimielisyyksiltä on vältytty tähän mennessä varsin menestyksekkäästi. Yleistunnelma tuvan sisällä on rento, enkä ole ainakaan toistaiseksi huomannut, että kenenkään tarvitsisi sen suuremmin pingotella.
Mitään yksittäistä tekijää sille miksi kaikki on tuvassamme tuntunut loksahtavan niin hyvin kohdilleen en keksi. Kai kyse on osaksi puhtaasta tuurista ja siitä, että meillä on monista eroavaisuuksistamme huolimatta sama tavoite; selvitä intti mahdollisimman kunniakkaasti läpi. Useimmilla meistä on myös ollut vuoden verran aikaa valmistaa itseään siihen ajatukseen, että joutuu tulevaisuudessa asumaan tiiviisti monen muun vieraan ihmisen kanssa, ja vaikka en olekaan minkään sortin ikärasisti, niin pakko sen iänkin on hieman vaikuttaa siihen kuinka hyvin pystyy ymmärtämään ja sietämään sitä oman tilansa puuttumista.
lauantai 20. heinäkuuta 2013
Terveisiä ihmemaasta, ilmoitti alokas nönnönnöö
Iltoja! tässä tosiaan hieman pidempi postaus siitä, mitä nämä kaksi ekaa viikkoa ovat meikäläiselle tuoneet eteen ja mieleen. Pienen pohdiskelun lisäksi postauksessa selitetään karkeasti se, mitä kaikkea ohjelmaa alokkaiden normaaliin päivään kuuluu. Huomenna ajattelin tehdä vielä uuden postauksen, jossa keskityn yleisen infoamisen sijaan enemmän niihin tunnelmiin ja asenteisiin, jolla meidät alokkaat - ja eritoten naiset - otettiin vastaan. Lisäksi kerron lisää myös oman tupamme ilmapiiristä sun muusta sellaisesta. :>>
_______________________________
Nyt ovat ensimmäiset kaksi inttiviikkoa takana ja täytyy kyllä rehellisesti sanoa, että kyseisten kahden viikon aikana olen oppinut enemmän uutta kuin koko perus- tai lukiokoulutukseni aikana yhteensä. Oma alikersanttimme tiivistikin koko tupamme mietteet kasarmista osuvasti todeten, että "Armeija on täysin utopistinen ulottuvuus eristyksessä kaikesta siitä, mitä tavalliset tallaajat kutsuvat 'normaaliksi arjeksi.' " Jo ensihetkestä lähtien meitä alokkaita aletaan enemmän tai vähemmän painamaan sotilaan muottiin, josta turha nauraminen, itkeminen, vilkuilu, ilvelily, niskurointi, haahuilu, epävarmuus, liian räikeä yksilöllisyys ja ennen kaikkea auktoriteettien kyseenalaistaminen pyritään karsimaan pois. Intin sisäinen nokkimisjärjestys on ehdoton; merkit takin rinnuksessa ja hian suissa määräävät armotta sen kuka teitittelee ketä herraksi/rouvaksi ja kenellä on oikeus haistatella kellekin päin naamaa. Arvojärjestysten tarkoitus ei ole luoda uusia natseja kyykyttämään pienempiään, vaan näkyvällä arvojärjestyksellä on vain tarkoitus luoda selkeä kuva siitä kuka on vastuussa kestäkin. Eihän susilaumakaan toimisi, jos sen sisällä olisi jatkuvasti kuusi eri alfaa, jotka kaikki ulisisivat jatkuvasti ristiriitaisia käskyjä. Mikäli alempi henkilö puolustusvoimissa keksii paremman tavan toteuttaa jonkin toiminnan, niin hänellä on kyllä täysi oikeus ehdottaa kyseistä ratkaisua esimiehelleen KOHTELIAASTI JA MUODOLLISESTI PUHUTELLEN, mutta päätöksen siitä otetaanko kyseinen ehdotus käyttöön tekee aina loppujen lopuksi se henkilö, jonka takissa roikkuu isoin natsa.
Huolimatta sinänsä yhteisestä linjasta kurin suhteen on eri komppanioissa (viestintä-,pioneeri-,huolto-, jääkärikomppania...ect.) silti havaittavissa selkeitä ja tietoisesti luotuja eroja sen tiukkuuden kiristystahdin suhteen. Esimerkiksi jääkärikomppaniassa - josta valmistuneiden on tarkoitus toimia sodassa aivan etulinjassa - vaaditaan huomattavasti nopeampaa kurin armotonta sisäistämistä kuin esimerkiksi autokomppanian alokkailta. Tämä johtuu alikersanttimme mukaan siitä loogisesta syystä, että jääkärikomppanian kaltaisiin ns. "koviin" yksiköihin ei oteta sisään lainkaan B-luokan miehiä (=toisiksi paras kuntoisuusluokka) vaan he vaativat pelkästään parasta. Fyysinen kuri, jota voitaisiin yhtä hyvin sanoa myös fyysiseksi kestävyydeksi on kovissa komppanioissa myös sen verran korkea, ettei naisia edes päästetä yrittämään niihin sisään. Tämä ulkopuolisen korvaan helposti seksistiseltäkin kuulostava sääntö koskee myös muun muassa tykistökomppaniaa parin muun yksikön lisäksi, joiden nimiä tosin en valitettavasti juuri nyt muista. En tiedä, onko tämä käytäntö määrätty vain Kajaaniin, mutta uskoisin sen pätevän myös ainakin suurimassa osassa Suomen muitakin kasarmeja. Vaikka olenkin aina ollut varsin vahvasti sitä mieltä, että ihmiselle tulisi antaa edes mahdollisuus yrittää tehdä sitä, mitä hän haluaa, niin näin kahden(kin) viikon jälkeen joudun valitettavasti myöntämään kyseisen säännön olevan sinänsä järkevä, koska kun on nähnyt hyvin urheilullistenkin poikien juoksevan kieli vyön alla ampumaradalta kahdeksan kilometriä kohtuu painava asevarustus päällä jo näin lyhyen ajan sisällä, niin voi vain kuvitella millaista heidän koulutuksensa tulee olemaan, kun koulutuksen tasoa nostetaan "keskirasittavasta" "rasittavaan".
Haluan kuitenkin korostaa, että nämä edellä mainitsemani erot eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että ns. "helpommissa" komppanioissa palveleminen olisi oikeasti fyysisesti tai henkisesti yhtään sen vähäarvoisempaa tai helpomman tuntuista kuin kovissa. Jokaista sotilasta näet tullaan kyllä venyttämään sietokykynsä äärirajoille jossain vaiheessa, mutta eri komppaniat vain tekevät sen hieman eri tahtiin ja erilaisilla tavoilla. Lisäksi on myös kyse ihmisten omista lähtökohdista; hyvin fyysiselle ihmiselle jääkärikomppania voi olla samanlainen haaste kuin vähemmän fyysiselle ihmiselle huoltokomppania. Jaottelussa ei ole kyse yksiköitten tai ihmisten paremmuusjärjestykseen laittamisesta, vaan sen tavoitteena on vain luoda mahdollisimman tehokas kokonaisuus, jossa jokainen yksilö voi omien luontaisten kykyjensä avulla parantaa kokonaisuutta. Yksinkertaistettuna kaikki alokkaat ovat kuin palapelin palasia, joista ylempien on koottava ehyt kuva. Yksi pala sopii yhteen paikkaan ja toinen toiseen, eikä niiden paikkojen sekoittamisesta keskenään olisi kokonaisuuden kannalta näin ollen mitään hyötyä. Muun muassa aasialaisessa kulttuurissa tällainen yhteisöllinen ajattelutapa on täysin arkipäivää, mutta monille suomalaisille nuorille - jotka ovat tottuneet yksilöllisiä haluja, mielipiteitä ja tyyliä vaalivaan individualismiin - on tämän asian tajuaminen varsin vaikeaa. Esimerkiksi pari oman yksikkömme tyyppiä eivät ole edelleenkään tajunneet sitä, että jos he jättävät tupansa valot päälle ja oven auki ennen ruokailuun lähtöä, niin juoksutetaan heidän lisäkseen koko joukkue yhä uudestaan ja uudestaan sisälle niin kauan, kunnes KAIKKI ovat yhtä valmiita marssimaan kolmirivissä ruokalaan. Intissä ei tunneta käsitettä "minä" vaan "me", ja jos tätä asiaa ei ole valmis hyväksymään, niin sinne on täysin turha hakeutua.
Itsessään koko laitos on sekä hyvässä että pahassa varsinainen aivopesula; toisaalta uskon olevan hyväksi, että meitä pullasukupolven hemmoteltuja räkänokkia pistetään välillä miettimään yleisesti sitä, miten käyttäydymme, ja kuinka oma napamme ei välttämättä aina olekkaan se kaikista tärkein asia. Taas toisaalta meitä ehdollistetaan painautumaan loppujen lopuksi hyvin epäinhimillismäiseen konemuotoon, jonka toimitaohjelmistoon ei muun muassa kuulu nappia nimeltä "tunteet". Omaan korvaani särähtää esimerkiksi tapa, jolla asekoulutuksessa vältetään manitsemasta termejä "tappaminen" tai "ihminen". Siellä näet puhutaan pelkästään "vihollisesta", "tuhottavasta kohteesta" tai "maalista" kun käsitellään sitä jotain, mitä meidän olisi tarkoitus tulla ampumaan.
Lyön vaikka vetoa, että Louis Charles Lutwidge Dodgsonin luoma, tuttu satuhahmomme Liisa, tunsi olonsa juuri samanlakaltaiseksi kuin minä juuri nyt kömmittyään ylös todellisuuteen ihmemaan syövereistä. Intti nimittäin on kuin todellinen ihmemaa kaikessa utopistisessa hauskuudessaan, hulluudessaan ja ehkä jopa pelottavuudessaankin.
_____________________________
NÄIN ME SITÄ AIKAA KULUTETAAN:
Aamut alkavat yhteisestä herätyksestä, joka tapahtuu päivästä ja aikataulusta riippuen kello viiden ja kuuden välillä. "Komppaniassa herätys, ovet auki, valot päälle, kaikki taistelijat ylös punkista!" -huudon pitäisi olla ihanteellisesti kuin nalli jokaisen nukkuvan kasarmilaisen perseeseen. Silloin hypätään ylös sängystä, avataan ovi 90 asteen kulmaan, sytytetään tuvan valot, vaihdetaan päälle asiaan kuuluvat palvelusvaatteet, sijataan aamupunkka, avataan verhot ja käydään pissalla. Ensimmäisen viikon ajan tämä edellä mainittu rumba toteutetaan omien alikersanttien, eli "alikkien", johdolla hyvin tiukalla minuttiaikataululla, jonka aikamääreistä kertoo muun muassa sen, että hampaiden pesuun/ aamusuihkuun/ pissalla käymiseen varataan aikaa 2min. Ohjatun osion jälkeen on noin 5 -10min aikaa suorittaa kesken jääneitä aamurutiinejaan vapaasti ennen kuin siirytään yhdessä aamupalalle.
"SE RUOKA RÄJÄHTÄÄ SINNE SUUHUN!!1" - eräs alikkimme. .DD
Kun lähdetään syömään/mihin tahansa palvelustoimeen, on tuvan kaappien on oltava lukittu, roskisten tyhjiä ja petien rypyttömiä huolimatta siitä, onko kysessä viiden minuutin vaiko tunnin mittainen poistuminen tuvasta. Pihalle lähdettäessä taistelijoille, eli meille, annetaan valmistautumisaikaa 10min. Mikäli kyseinen palvelus suoritetaan sisällä, on valmistautumisaikaa 5min. Valmistautumisen ilmoittaa aina alikki, joka huutaa käytävästä tuvan numeron. Numeron kajahdettua joku kyseisen tuvan taistelijoista juoksee oven viereen asentoon seisomaan ja kuuntelee annetut valmistautumisohjeet, jotka hän sitten välittää edelleen muille oman tupansa asukkaille. Kun valmistautumisaikaa on enää jäljellä minuutti, niin kuuluu käytävältä jälleen alikin huuto: "Tupa XX, minuutti!" Silloin jokainen tupalainen istuu asentoon oman punkkansa päädyssä olevalle pienelle tuolille ja tuijottaa kattolistaa kivetettynä. Minkäänlaiset ilmeet tai liikkeet eivät ole sallittuja. Mikäli jokin tuvan henkilöistä ei ole ehtinyt varustaa itseään asianmukaisesti minuutin kajahtaessa, asettuvat muut taistelijat tuoliensa viereen asentoon seisomaan ja odottavat kunnes joukon viimeinenkin on valmis istutumaan. Kyseistä asennossa istumista kutsutään "jäkitykseksi".
Jäkityksen jälkeen kuuluu käsky järjestäytyä tuvissa jonoon. Kun kaikki ovat jonossa kuullaa minne meidän on tarkoitus siirtyä ja miten. Viimeinen jonosta huolehtii aina, että tupa on pimeä ja ovi suljettu.
Koska olemme alokkaita, niin on toki luonnollista, että suurin osa päiväohjelmastamme koostuu tässä vaiheessa erillaisista koulutustunneista, jotka aiheestaa riippuen toeteutetaan joko teoreettisesti luokkatilassa tai käytänössä ulkona. Yleinen kaava kuitenkin on, että ensin opiskellaan teoriaa 1-2 tuntia aiheesta kuin aiheesta ja sitten kokeillaankin jo kolmannella tunnilla käytännössä sitä, miten homma pelittää. Teoreettiset oppitunnit ovat kuin luentoja, eli siellä ei todellakaan kirjoiteta tai lueta yhteisesti juuri mitään. Kaikki se aika, mikä normaaleissa siviilikoulussa erästä luutnanttiamme laintakseni "tuhlahtaan lukemiseen" käytetään armeijassa käytännössä oppimiseen. Esimerkiksi noin viikko tästä taaksepäin en tiennyt aseista tuon taivaallista. Itse asiassa en ollut koskaan koko elämäni aikana edes käsitellyt niitä luonnossa, ja nyt osaan jo hajottaa, huoltaa, koota, säätä, tähdätä ja ampua oikeilla panoksilla ilman mitään sen suurempaa ongelmaa. Sinänsä tehokasta opetusta siis, ehkä jopa pelottavankin tehokasta kun alkaa oikein alkaa muistelemaan ja miettimään tilannetta, jossa yhden vaivaisen teoriantunnin jälkeen luokassa istuukin seuraavaksi noin seitsemänkymmentä oppilasta omat rynnäkkökiväärit kädessä tutkailemassa sitä, että mitenkäs tää pyssy käytännössä toimii.
Tahtimarssia, yksittäisiä käskyjä, isona joukkona liikkumista tahdilleen ja aseella tehtäviä paraatitemppuja harjoitellaan ulkona yleensä luutnanttien tai yliluutnanttien johdolla. Näitä oppitunteja kutsutaan "sulkeisiksi". Sisällä oman yksikkömme alikit pitävät meille ajoittain myös niin sanottuja "käytöskoulutuksia", joissa opetellaan viralliset puhuttelutavat ja tomistokäyttäytyminen.
Pitkien päivien jälkeen - jotka saattavat sisältää samaan syssyyn ammuntaa, metsässä ryömimistä/syömistä, sulkeisia ja teoriaoppitunteja - tulee viimein pieni vapaudenhetki, eli vapaa-aika, jolloin saamme pukea siviilivarusteet päälle ja liikkua vapaasti kasarmin aluella. Vapaa-ajan aktiviteettejä on Kajaanissa tarjolla paljon, mutta kerron niistä tarkemmin jossain erillisessä postauksessa. ;) Kun vapaa-aika päättyy on meidän kaikkien oltava takaisin omassa kotiyksikössämme, missä tehdään iltavahvuuslaskenta, jonka avulla tarkistetaan vielä, että kaikki ovat varmasti tallessa. Nukkumaanmenon jälkeinen ensimmäinen tunti, on niin sanottu "hiljainen tunti", jonka aikana ei mielellään saisi käydä edes vessassa. Tämä siksi, että herkkäunisetkin saisivat hyvän mahdollisuuden nukahtaa. Yön jälkeen uusi aamu valkenee, ja kaikki edellä mainittu alkaa jälkeen alusta.
_______________________________
Nyt ovat ensimmäiset kaksi inttiviikkoa takana ja täytyy kyllä rehellisesti sanoa, että kyseisten kahden viikon aikana olen oppinut enemmän uutta kuin koko perus- tai lukiokoulutukseni aikana yhteensä. Oma alikersanttimme tiivistikin koko tupamme mietteet kasarmista osuvasti todeten, että "Armeija on täysin utopistinen ulottuvuus eristyksessä kaikesta siitä, mitä tavalliset tallaajat kutsuvat 'normaaliksi arjeksi.' " Jo ensihetkestä lähtien meitä alokkaita aletaan enemmän tai vähemmän painamaan sotilaan muottiin, josta turha nauraminen, itkeminen, vilkuilu, ilvelily, niskurointi, haahuilu, epävarmuus, liian räikeä yksilöllisyys ja ennen kaikkea auktoriteettien kyseenalaistaminen pyritään karsimaan pois. Intin sisäinen nokkimisjärjestys on ehdoton; merkit takin rinnuksessa ja hian suissa määräävät armotta sen kuka teitittelee ketä herraksi/rouvaksi ja kenellä on oikeus haistatella kellekin päin naamaa. Arvojärjestysten tarkoitus ei ole luoda uusia natseja kyykyttämään pienempiään, vaan näkyvällä arvojärjestyksellä on vain tarkoitus luoda selkeä kuva siitä kuka on vastuussa kestäkin. Eihän susilaumakaan toimisi, jos sen sisällä olisi jatkuvasti kuusi eri alfaa, jotka kaikki ulisisivat jatkuvasti ristiriitaisia käskyjä. Mikäli alempi henkilö puolustusvoimissa keksii paremman tavan toteuttaa jonkin toiminnan, niin hänellä on kyllä täysi oikeus ehdottaa kyseistä ratkaisua esimiehelleen KOHTELIAASTI JA MUODOLLISESTI PUHUTELLEN, mutta päätöksen siitä otetaanko kyseinen ehdotus käyttöön tekee aina loppujen lopuksi se henkilö, jonka takissa roikkuu isoin natsa.
Huolimatta sinänsä yhteisestä linjasta kurin suhteen on eri komppanioissa (viestintä-,pioneeri-,huolto-, jääkärikomppania...ect.) silti havaittavissa selkeitä ja tietoisesti luotuja eroja sen tiukkuuden kiristystahdin suhteen. Esimerkiksi jääkärikomppaniassa - josta valmistuneiden on tarkoitus toimia sodassa aivan etulinjassa - vaaditaan huomattavasti nopeampaa kurin armotonta sisäistämistä kuin esimerkiksi autokomppanian alokkailta. Tämä johtuu alikersanttimme mukaan siitä loogisesta syystä, että jääkärikomppanian kaltaisiin ns. "koviin" yksiköihin ei oteta sisään lainkaan B-luokan miehiä (=toisiksi paras kuntoisuusluokka) vaan he vaativat pelkästään parasta. Fyysinen kuri, jota voitaisiin yhtä hyvin sanoa myös fyysiseksi kestävyydeksi on kovissa komppanioissa myös sen verran korkea, ettei naisia edes päästetä yrittämään niihin sisään. Tämä ulkopuolisen korvaan helposti seksistiseltäkin kuulostava sääntö koskee myös muun muassa tykistökomppaniaa parin muun yksikön lisäksi, joiden nimiä tosin en valitettavasti juuri nyt muista. En tiedä, onko tämä käytäntö määrätty vain Kajaaniin, mutta uskoisin sen pätevän myös ainakin suurimassa osassa Suomen muitakin kasarmeja. Vaikka olenkin aina ollut varsin vahvasti sitä mieltä, että ihmiselle tulisi antaa edes mahdollisuus yrittää tehdä sitä, mitä hän haluaa, niin näin kahden(kin) viikon jälkeen joudun valitettavasti myöntämään kyseisen säännön olevan sinänsä järkevä, koska kun on nähnyt hyvin urheilullistenkin poikien juoksevan kieli vyön alla ampumaradalta kahdeksan kilometriä kohtuu painava asevarustus päällä jo näin lyhyen ajan sisällä, niin voi vain kuvitella millaista heidän koulutuksensa tulee olemaan, kun koulutuksen tasoa nostetaan "keskirasittavasta" "rasittavaan".
Haluan kuitenkin korostaa, että nämä edellä mainitsemani erot eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että ns. "helpommissa" komppanioissa palveleminen olisi oikeasti fyysisesti tai henkisesti yhtään sen vähäarvoisempaa tai helpomman tuntuista kuin kovissa. Jokaista sotilasta näet tullaan kyllä venyttämään sietokykynsä äärirajoille jossain vaiheessa, mutta eri komppaniat vain tekevät sen hieman eri tahtiin ja erilaisilla tavoilla. Lisäksi on myös kyse ihmisten omista lähtökohdista; hyvin fyysiselle ihmiselle jääkärikomppania voi olla samanlainen haaste kuin vähemmän fyysiselle ihmiselle huoltokomppania. Jaottelussa ei ole kyse yksiköitten tai ihmisten paremmuusjärjestykseen laittamisesta, vaan sen tavoitteena on vain luoda mahdollisimman tehokas kokonaisuus, jossa jokainen yksilö voi omien luontaisten kykyjensä avulla parantaa kokonaisuutta. Yksinkertaistettuna kaikki alokkaat ovat kuin palapelin palasia, joista ylempien on koottava ehyt kuva. Yksi pala sopii yhteen paikkaan ja toinen toiseen, eikä niiden paikkojen sekoittamisesta keskenään olisi kokonaisuuden kannalta näin ollen mitään hyötyä. Muun muassa aasialaisessa kulttuurissa tällainen yhteisöllinen ajattelutapa on täysin arkipäivää, mutta monille suomalaisille nuorille - jotka ovat tottuneet yksilöllisiä haluja, mielipiteitä ja tyyliä vaalivaan individualismiin - on tämän asian tajuaminen varsin vaikeaa. Esimerkiksi pari oman yksikkömme tyyppiä eivät ole edelleenkään tajunneet sitä, että jos he jättävät tupansa valot päälle ja oven auki ennen ruokailuun lähtöä, niin juoksutetaan heidän lisäkseen koko joukkue yhä uudestaan ja uudestaan sisälle niin kauan, kunnes KAIKKI ovat yhtä valmiita marssimaan kolmirivissä ruokalaan. Intissä ei tunneta käsitettä "minä" vaan "me", ja jos tätä asiaa ei ole valmis hyväksymään, niin sinne on täysin turha hakeutua.
Itsessään koko laitos on sekä hyvässä että pahassa varsinainen aivopesula; toisaalta uskon olevan hyväksi, että meitä pullasukupolven hemmoteltuja räkänokkia pistetään välillä miettimään yleisesti sitä, miten käyttäydymme, ja kuinka oma napamme ei välttämättä aina olekkaan se kaikista tärkein asia. Taas toisaalta meitä ehdollistetaan painautumaan loppujen lopuksi hyvin epäinhimillismäiseen konemuotoon, jonka toimitaohjelmistoon ei muun muassa kuulu nappia nimeltä "tunteet". Omaan korvaani särähtää esimerkiksi tapa, jolla asekoulutuksessa vältetään manitsemasta termejä "tappaminen" tai "ihminen". Siellä näet puhutaan pelkästään "vihollisesta", "tuhottavasta kohteesta" tai "maalista" kun käsitellään sitä jotain, mitä meidän olisi tarkoitus tulla ampumaan.
Lyön vaikka vetoa, että Louis Charles Lutwidge Dodgsonin luoma, tuttu satuhahmomme Liisa, tunsi olonsa juuri samanlakaltaiseksi kuin minä juuri nyt kömmittyään ylös todellisuuteen ihmemaan syövereistä. Intti nimittäin on kuin todellinen ihmemaa kaikessa utopistisessa hauskuudessaan, hulluudessaan ja ehkä jopa pelottavuudessaankin.
_____________________________
NÄIN ME SITÄ AIKAA KULUTETAAN:
Aamut alkavat yhteisestä herätyksestä, joka tapahtuu päivästä ja aikataulusta riippuen kello viiden ja kuuden välillä. "Komppaniassa herätys, ovet auki, valot päälle, kaikki taistelijat ylös punkista!" -huudon pitäisi olla ihanteellisesti kuin nalli jokaisen nukkuvan kasarmilaisen perseeseen. Silloin hypätään ylös sängystä, avataan ovi 90 asteen kulmaan, sytytetään tuvan valot, vaihdetaan päälle asiaan kuuluvat palvelusvaatteet, sijataan aamupunkka, avataan verhot ja käydään pissalla. Ensimmäisen viikon ajan tämä edellä mainittu rumba toteutetaan omien alikersanttien, eli "alikkien", johdolla hyvin tiukalla minuttiaikataululla, jonka aikamääreistä kertoo muun muassa sen, että hampaiden pesuun/ aamusuihkuun/ pissalla käymiseen varataan aikaa 2min. Ohjatun osion jälkeen on noin 5 -10min aikaa suorittaa kesken jääneitä aamurutiinejaan vapaasti ennen kuin siirytään yhdessä aamupalalle.
"SE RUOKA RÄJÄHTÄÄ SINNE SUUHUN!!1" - eräs alikkimme. .DD
Kun lähdetään syömään/mihin tahansa palvelustoimeen, on tuvan kaappien on oltava lukittu, roskisten tyhjiä ja petien rypyttömiä huolimatta siitä, onko kysessä viiden minuutin vaiko tunnin mittainen poistuminen tuvasta. Pihalle lähdettäessä taistelijoille, eli meille, annetaan valmistautumisaikaa 10min. Mikäli kyseinen palvelus suoritetaan sisällä, on valmistautumisaikaa 5min. Valmistautumisen ilmoittaa aina alikki, joka huutaa käytävästä tuvan numeron. Numeron kajahdettua joku kyseisen tuvan taistelijoista juoksee oven viereen asentoon seisomaan ja kuuntelee annetut valmistautumisohjeet, jotka hän sitten välittää edelleen muille oman tupansa asukkaille. Kun valmistautumisaikaa on enää jäljellä minuutti, niin kuuluu käytävältä jälleen alikin huuto: "Tupa XX, minuutti!" Silloin jokainen tupalainen istuu asentoon oman punkkansa päädyssä olevalle pienelle tuolille ja tuijottaa kattolistaa kivetettynä. Minkäänlaiset ilmeet tai liikkeet eivät ole sallittuja. Mikäli jokin tuvan henkilöistä ei ole ehtinyt varustaa itseään asianmukaisesti minuutin kajahtaessa, asettuvat muut taistelijat tuoliensa viereen asentoon seisomaan ja odottavat kunnes joukon viimeinenkin on valmis istutumaan. Kyseistä asennossa istumista kutsutään "jäkitykseksi".
Jäkityksen jälkeen kuuluu käsky järjestäytyä tuvissa jonoon. Kun kaikki ovat jonossa kuullaa minne meidän on tarkoitus siirtyä ja miten. Viimeinen jonosta huolehtii aina, että tupa on pimeä ja ovi suljettu.
Koska olemme alokkaita, niin on toki luonnollista, että suurin osa päiväohjelmastamme koostuu tässä vaiheessa erillaisista koulutustunneista, jotka aiheestaa riippuen toeteutetaan joko teoreettisesti luokkatilassa tai käytänössä ulkona. Yleinen kaava kuitenkin on, että ensin opiskellaan teoriaa 1-2 tuntia aiheesta kuin aiheesta ja sitten kokeillaankin jo kolmannella tunnilla käytännössä sitä, miten homma pelittää. Teoreettiset oppitunnit ovat kuin luentoja, eli siellä ei todellakaan kirjoiteta tai lueta yhteisesti juuri mitään. Kaikki se aika, mikä normaaleissa siviilikoulussa erästä luutnanttiamme laintakseni "tuhlahtaan lukemiseen" käytetään armeijassa käytännössä oppimiseen. Esimerkiksi noin viikko tästä taaksepäin en tiennyt aseista tuon taivaallista. Itse asiassa en ollut koskaan koko elämäni aikana edes käsitellyt niitä luonnossa, ja nyt osaan jo hajottaa, huoltaa, koota, säätä, tähdätä ja ampua oikeilla panoksilla ilman mitään sen suurempaa ongelmaa. Sinänsä tehokasta opetusta siis, ehkä jopa pelottavankin tehokasta kun alkaa oikein alkaa muistelemaan ja miettimään tilannetta, jossa yhden vaivaisen teoriantunnin jälkeen luokassa istuukin seuraavaksi noin seitsemänkymmentä oppilasta omat rynnäkkökiväärit kädessä tutkailemassa sitä, että mitenkäs tää pyssy käytännössä toimii.
Tahtimarssia, yksittäisiä käskyjä, isona joukkona liikkumista tahdilleen ja aseella tehtäviä paraatitemppuja harjoitellaan ulkona yleensä luutnanttien tai yliluutnanttien johdolla. Näitä oppitunteja kutsutaan "sulkeisiksi". Sisällä oman yksikkömme alikit pitävät meille ajoittain myös niin sanottuja "käytöskoulutuksia", joissa opetellaan viralliset puhuttelutavat ja tomistokäyttäytyminen.
Pitkien päivien jälkeen - jotka saattavat sisältää samaan syssyyn ammuntaa, metsässä ryömimistä/syömistä, sulkeisia ja teoriaoppitunteja - tulee viimein pieni vapaudenhetki, eli vapaa-aika, jolloin saamme pukea siviilivarusteet päälle ja liikkua vapaasti kasarmin aluella. Vapaa-ajan aktiviteettejä on Kajaanissa tarjolla paljon, mutta kerron niistä tarkemmin jossain erillisessä postauksessa. ;) Kun vapaa-aika päättyy on meidän kaikkien oltava takaisin omassa kotiyksikössämme, missä tehdään iltavahvuuslaskenta, jonka avulla tarkistetaan vielä, että kaikki ovat varmasti tallessa. Nukkumaanmenon jälkeinen ensimmäinen tunti, on niin sanottu "hiljainen tunti", jonka aikana ei mielellään saisi käydä edes vessassa. Tämä siksi, että herkkäunisetkin saisivat hyvän mahdollisuuden nukahtaa. Yön jälkeen uusi aamu valkenee, ja kaikki edellä mainittu alkaa jälkeen alusta.
sunnuntai 14. heinäkuuta 2013
Day one, kaiken alku [8.7.2013]
Heräsin kotona paria minuuttia ennen herätyskelloa ja kömmin rauhalliseen tahtiin ylös sängystä suorittamaan normit aamurutiinit. Kiirettä ei ollut, koska linja-auto starttasi vasta parin tunnin päästä kotikylän huoltsikalta. Kävin vielä kertaalleen jo edellisiltana pakatun siviilikassin läpi tuplavarmistaakseni, että kaikki tarvittava oli varmasti mukana.
Vähän yli kello yksitoista tilattu kyyti valui huoltsikan pihaan ja minä kiipesin sisään jo valmiiksi lähes täyteen ahdettuun bussiin muutaman muun kotilylän kohtalotoverin kanssa. Tunnelma auton sisällä oli hiljainen, mutta rento. Tunsin oloni suorastaan kotoisaksi jo nyt ja toivoin, että sama rauhallisen kevyt fiilis jatkuisi vielä pitkään kasarmin porttien sisäpuolellakin.
Kun opasteissa alkoi vilkkua teksti "Kajaani 30km" nipisti vatsassa ensimmäisen kerran ja siihen asti uneliaimmatkin kaljupäät alkoivat kurkkia ikkunoista ulos.
Kasarmin portilta meidät uuden uutukaiset alokkaat ohjattiin suoraa läpi laukkujen turvatarkastuksen ja nopean ilmoittautumisen, jossa meidät jaettiin omiin komppanioihimme. Minut itseni sijoitettiin Kajaanin "Ensimmäiseen erilliseen autokomppaniaan", mutta koska jokaisen sotilaan peruskoulutus (8 viikkoa) kattaa kaikissa komppanioissa täsmälleen samat asiat, niin sillä missä yksikössä p-kautensa viettää ei ole mitään merkitystä oman inttitulevaisuuden kannalta. Kun p-kausi sitten kahdeksan viikon jälkeen päättyy, niin sijoitetaan meidät alokkaat uudelleen, ja varsinainen koulutuksemme voi alkaa.
Komppaniaanjaon jälkeen täytettiin muutama virallinen lomake ja käytiin yksilöhaastattelussa, jossa kyseltiin muun muassa suuntautumishalukkuuksia alokasajan jälkeen (lääkintäpuoli,pioneeri, huoltopuoli...ect), sekä sitä onko aikeissa palvella täyden vuoden vai vain puolet siitä.
Sitten mentiin ensimmäiseen varustehakuun suureen halliin, joka muistutti ulkonäöltään Tuurin kaltaisten suurten ostoskeskusten varastotiloja. Homma toimi siten, että kaikille lyötiin iso ostoskärry käteen ja sitten kuljettiin jonossa läpi suurten varastohyllyjen, joiden juurilla tehtävään määrätyt miehet viskelivät meille kamat suoraa isoon reppuun. Varustejaon jälkeen oli vuorossa iltapala ja nukkumaanmeno. Meillä on tuvassa minun lisäkseni seitsemän muuta naisalokasta + oman tupamme alikersantti - joka luonnollisesti on tupapaikkansa puolesta myös nainen.
-------------------------
#Joo, tässä tällainen selostus ensimmäisestä päivästä kasarmilla. Loput kuulumiset viikolta tulevat seuraavassa päivityksessä, jonka teen heti ensiviikonloppuna ekoille lomille päästyäni. Luvassa on muun muassa kuvauksia ja kokemuksia sotilaan perusarjesta, vastaanottotunnelmista ja asekoulutuksesta. ;) Pysykäähän siis messissä!
sunnuntai 7. heinäkuuta 2013
Tästä se lähtee!
Koko ensivuoden siviilikamppeet pakattuna,
eikä tehny edes tiukkaa saada kaikkea mahtumaan. .>>
eikä tehny edes tiukkaa saada kaikkea mahtumaan. .>>
Huomenna tosiaan ois sit lähtö, ja voin ilokseni todeta, että tunnen olevani enemmän kun valmis; kamat on pakattu, paperiasiat on kunnossa ja eilen pidetyt läksiäispartyt ystävien kesken venyivät huomaamatta reippaasti yli pikkutuntien. ♥ Nyt vaan viimeset fiilistelyt kepeän iltalenkin muodossa ja sit unten maille huomista lähtöä odottamaan!
HUOM! Ensimmäiset 2-3 viikkoa intissä tulevat varmasti olemaan melko kiireiset, mikä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että merkintöjä saattaa siltä ajalta ilmaantua tänne blogin puolelle joko hyvin harvakseltaan tai ei ollenkaan. Jos täystauko tulee, niin se loppuu kyllä ensimmäisen viikonloppuloman alkaessa. Olkaa siis kärsivällisiä. ;))
tiistai 2. heinäkuuta 2013
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)