________________________________
Itse muuttopäivä Kajaanista Lahteen oli hirveän sekava ja kiireinen, koska materiaalikeskus onnistui sotkemaan koko muuttavan poppoon aikataulut omalla vitkastelullaan ihan perseelleen. Siinä sitten juostiin romujen kanssa suuntaan sun toiseen, eikä loppuviimein keritty edes syömään mukessa kunnolla ennen linja-auton starttausta. Onneksi kuitenkin itse junaan ehdittiin ihan hyvissä ajoin ja loppumatka sujuikin sitten hieman rauhallisemmin.
Lahden juna-asemalla meitä oli vastassa ennestään tuntematon alikersantti, joka otti porukan miltei heti johtoonsa. Sen jälkeen meidät kiidätettiin aina sekalaisin ryhmin yhden - hieman tilataksia muistuttavan - auton voimin asemalta Lahden kasarmin porteille. Itsessään matka kyseiseltä juna-asemalta kassulle ei olisi välttämättä vaatinut pituutensa puolesta autokyytiä, mutta tietenkin toisessa päässä oltiin haluttu varmistua siitä, ettei uusi porukka eksy ja katoile jonnekin puolivälille reittiä.
Rakennus, johon meidät lääkintäaukkilaiset majoitettiin kantaa - yllätys yllätys - nimeä "Aliupseerikoulu". Koko rakennus on erästä kapteenia lainatakseni suoraan sanottua "pommia vaille valmis talo", joka on meidän kurssimme loputtua tarkoitus repiä miltei heti maantasalle homeongelman ja ahtaiden tilojen takia. Tämän jälkeen lääkintäaukki hajautetaan toimimaan eripuolille Suomen muita kasarmeja, joista Kajaani on muun muassa yksi.
Voitte varmasti arvata, että homeinen, ahdas ja kaikinpuolin melko karseassa kunnossa oleva rakennus maustettuna vierailla ihmisillä ja vesisateella nostatti meikälisen mielessä melkoista haikeutta ja ikävää takaisin Kajaaniin. Lisäksi moodia painoi alas karun tosiasian hyväksyminen siitä, etten mitä luultavammin tule enää koskaan näkemään Kajaanin "omia" alikersanttejani. Rehellisesti sanottuna minun olisi hirveästi tehnyt mieli käydä viimeisenä iltana Kajaanissa halaamassa tai edes kättelemässä heistä jokaista, ja jollain tavalla kiittää kasvotusten kaikesta siitä, mitä he ovat meikälle opettaneet. Sinänsä se ei kuitenkaan ollut mahdollista, koska intissä tunteiden julkinen näyttäminen on kiellettyä jo ihan paperille kirjattujen sääntöjenkin valossa. Jos joku lähtee, niin se vain lähtee ja that's it.
Seuraavana päivänä fiilis alkoi kuitenkin pikkuhiljaa keventyä kun sai huomata, että ainakin kolmosjoukkueesta vastaavat kaksi alikersanttia vaikuttavat erittäin mukavilta ihmisiltä. Lisäksi meidät Kajaanilaiset keskitettiin yhdessä tuohon samaiseen joukkueeseen, koska meistä vastaava ylikersantti tulee joulukuun lopussa siirtymään meidän kanssamme takaisin Kajaaniin avaamaan lääkintäpuolta, ja hän myös valitsee meidän kolmosten joukosta itselleen Kajaanilaiset apukouluttajat.
Aina tähän asti lääkintäaukkilaiset päivät ovat kuluneet enemmän tai vähemmän erilaisten oppituntien merkeissä, joissa ollaan käyty teoriassa läpi kaikkea keuhkojen puhkomisesta aina nenänielutuubin laittoon asti. Mukavaa on ollut, eikä huumoria ole ainakaan meidän joukkueen menosta puuttunut. :>> Kasarmin tavat ovat yllättävät erilaiset Kajaaniin verrattuna, mutta kyllä niihinkin alkaa nyt pikkuhiljaa päästä käsiksi. Aamut tosin ovat meikälle hieman kiireisiä, koska tekemistä on enemmän ja aikataulu on tiukempi.
Huomisesta eteenpäin meillä alkaakin sitten kolmen viikon lähes yhtenäinen metsäleiriputki, jossa on tarkoitus oppia tekemään käytännössä kaikki se, mitä olemme nyt tähän menessä kasarmilla oppitunneilla lukeneet. Ohjelmaan kuuluu muun muassa evakuointia tulen alta, hengen pelastavaa ensiapua neuloineen ja letkuineen, paareilla kantoa ja ensihoitopaikan pystystystä. Siitä siis tulossa raporttia lisää ensikerralla! ;3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti