Verta ja suolepätkiä!

Jo ennen viimeisen nelipäiväisen leirimme ensimmäistä yötä ylikersanttimme otti koko joukkueen koolle ja kertoi, ettei varsinaisia lepotaukoja tulisi olemaan koko leirimme aikana kertaakaan. Tulisimme nukkumaan ja syömään silloin kun vain kerkeäisimme - jos siis kerkeäisimme. Sen jälkeen porukkamme jaettiinkin ripein ottein kolmeen ryhmään, jotka nimettiin seuraavasti:

Toimintaryhmä: oli nimensä mukaisesti se ryhmä, joka teki työtä lääkärin kanssa ensihoitoteltassa. Heidän vastuullaan olivat kaikki toimenpiteet aina potilaan tutkimisesta tämän evakuointiin asti.

Leporyhmä: sai mahdollisuuksien mukaan levätä varahoitoteltassa, jonne tarpeen mukaan evakuoitiin ensihoitoteltasta kiireettömämpiä potilaita odottamaan hoitoaan. Jos varahoitotelttaan tuli potilas, oli joku levossa olevista herätettävä vahtimaan tätä.

Potkuryhmä: koostui niistä taistelijoista, jotka esittivät potilaita. He huolehtivat omasta ja toistensa maskeeraamisesta ja lisäksi varmistivat oireidensa todenmukaisuuden rannesykkeen minuuttitiheyttä myöten potkuteltan lääkäriltä.

Toiminta- ja leporyhmä vaihtoivat 24 tunnin aikana vuorojaan aina viiden tunnin välein. Kun kokonainen vuorokausi oli kulunut umpeen, niin muodostivat lepo- ja toimintaryhmä yhdessä uuden potkuryhmän, minkä vanhat jäsenet puolestaan jaettiin puoliksi uusiksi toiminta- ja leporyhmäksi seuraavan vuorokauden ajaksi. Tällä syklillä kuljimme läpi koko neljä päivää kellosta ja vuorokauden ajasta sen kummemmin välittämättä.

Kolmosjoukkueella oli omasta mielestäni alusta alkaen hyvä ote harjoitukseen. Kukaan ei naureskellut tai alkanut tahallaan pelleilemään ”potilaitten” kanssa, jotka luonnollisesti näyttelivät parhaansa mukaan kivuliaita ja shokkisia ihmisiä. Myöskin potkuporukka itsessään hoiti hommansa kunnialla, eikä mitään absurdeja diagnooseja tyyliin ”halko työnnetty perseeseen” saatu kuin vasta viimeisen leiripäivän aamuyöstä kello kolmen ja neljän välillä, jolloin neljän päivän lähes yhtäjaksoinen valvominen alkoi tehdä tehtävänsä niin lääkärien kuin meidän tulevien alikersanttienkin osalta. 

Lääkärit - tai vähintäänkin muutamaa tenttiä vaillle valmiit sellaiset – olivat hyvin innokkaita opettamaan meille siviilitoopeille kaikki mahdolliset niksit ja keinot potilaan nopeaan ja perusteelliseen tutkimiseen. Leirin loppupäässä he alkoivat myös vaatia meiltä enemmän oma-aloitteisuutta muun muassa potilaan kiireellisyysluokan arvioimisessa, hengen pelastavan ensiavun annossa, vitaaliarvojen ottamisessa (= pulssi, verenpaine ja hengitystiheys per minuutti) ja tipan tarpeen arvioinnissa. Vastuun lisäksi tilanteeseen toi lisähaastetta se, että toimintaryhmä ei koskaan tiennyt milloin ja miten paljon potilaita saattoi pölähtää paikalle. Joskus saattoi olla useamman tunnin tauko ilman mitään toimintaa, mutta toisinaan haavoittuneita ilmestyi paikalle varsinaisena laumana. Lisäksi vammojen vakavuustaso vaihteli yksilökohtaisesti suurella kaliiberilla, eikä todellakaan ollut aina helppo päättää kahdenkymmenen sekunnin aikarajaan sitä, kuka tarvitsi kipeiten hoitoa.

Oikeiden ihmispotilaiden seassa matkasi myös kallis simulaationukke, jonka avulla pääsimme kukin harjoittelemaan tikkien ompelemista ja ilmateiden aukipitoa pitkällä intubaatioputkella.

Kaiken kaikkiaan tuo nelipäiväinen leiri, jossa vuorokauden aika ei merkinnyt työajan kannalta tuon taivaallista – univelasta puhumattakaan – antoi ehkä tähän asti selkeimmän pintakosketuksen siitä, millaista todella olisi toimia sodanajan ensihoitoteltassa. Me pakkasimme suolia, annoimme nestettä, pidimme lämpimänä, sidoimme avohaavoja, rauhoitimme taistelustressitapauksia, etsimme lävistäviä luodinreikiä, avasimme hengitysteitä, kannoimme paareja ristiin rastiin ja...noh...teimme kaikkea mahdollista ihmisten pelastamiseksi.

Oli myös hassua huomata se, että vaikka kaikki tiesivätkin kyseessä olevan vain lavastettu tilanne, jossa maskeeratut suolenpätkät ja umpeen ommeltavan avohaavat olivatkin vain taidokkaitten maskien tuotoksia, niin alkoivat useimmat meistä nähdä loppua kohden levottomia unia puoliksi räjähtäneistä ihmisistä, joitten silmät muljahtelivat suuntaan sun toiseen. Voi siis vain kuvitella millaisia painajaisia ensihoitotelttalaiset tositilanteen tullen näkisivät silloin, kun hoitoteltassa tuoksuisi puhtaiden alushavujen sijaan vanha veri ja panikoivan ihmisen uloste.

Perjantaina ennen lomille lähtöä meidät ylennettiin korpraaleiksi! :> Ensimmäinen natsa takkiin on siis ansaittu.
---------------------------------------------------------
Seuraava postaus tulee sisältämään kuulumisten ohella lukijan pyynnöstä tarkemman kuvaukset siitä, mitä kutsunnoisssa todella tapahtuu! Nyt olisi muutenkin taas hyvä aika pistää komentteihin vinkkejä siitä, mistä aiheista haluaisitte meikän kirjoittelevan tänne?