Muiden nähtävyyksien ohella kävimme isosiskoni kanssa katsastamassa muun muassa "East side galleryn", joka siis on pisin pätkä alkuperäistä Berliinin muuria. Kyseinen muurinpätkä on maalattu täyteen mitä erikoisimpia maalauksia, joiden perimmäinen tarkoitus on kuulemma antaa toivoa ja rohkaista uskomaan parempaan huomiseen. Olen aina pitänyt rankkojen vastakohtien yhdistämisestä ja tämä East side gallery todella oli sitä parhaimmillaan, koska kukapa olisi uskonut, että entisestä sota-ajan verisestä rajapaikasta saataisiin vielä symbolisesti toivoa kuvastava taideteos? Kaikista vaikuttavista maalauksista huolimatta, minut itseni sai eniten pohtimaan muutama kuvien joukkoon ujutettu tekstipätkä parilta taiteilijalta itseltään. Ne saivat todella miettimään sekä omia arvojani että sotaa, ja myös sitä minkälaista vastuuta olen itse periaatteessa ottamassa henkisesti harteilleni, kun astun nimen omaan vapaaehtoisena armeijan harmaisiin.
Me suomalaisethan olemme tällä hetkellä sikäli hyvin onnellisessa asemassa, koska tiedämme lähes 100% varmuudella, ettei kukaan ole tiettävästi aikeissa tulla omaa maatilkkuamme tykein ja konekiväärein valloittamaan - ainakaan lähitulevaisuudessa. Oikeastaan ainut paikka, jossa suomalaisenkin sotilaan on mahdollista joutua sellaiseen tilanteeseen, missä toisen ihmisen tappaminen tai itse tapetuksi tuleminen on ylipäätään mahdollista, sijaitsee ulkomaiden kriisialueilla - minnehän siis ei ole pakko lähteä - jos ei halua. Itse en tue ajatusta sodankäynnistä muutoin kun puolustusmielessä silloin, kun tiedetään satavarmasti, että toinen maa on todella tulossa päälle tappomielessä ilman rauhanneuvottelumahdollisuuksia. Toisaalta tuota Berliinin muuria katsellessa tuli mieleen sellainenkin näkökulma, että tämä jatkuva rauhanajassa kellutteleminen on kai tavallaan riisunut intistä tietyn vakavuuden; useimmat tuntuvat nimittäin puheittensa perusteella nykyään mieltävän armeija-ajan pieneksi pakkotyöksi, vitsiksi tai hauskaksi seikkailuksi vakavan koulutuksen sijaan. Okei, okei, myönnetään, että olen itsekin sortunut tuohon seikkailunhakuisuuden kategoriaan useammankin kerran, mutta viimeistään niitä maalausten juttuja lukiessa kalloon iski todella se, että hei, mä olen oikeasti menossa paikkaan, jossa musta on tarkoitus kouluttaa henkilö, jolla on valmiudet mahdollisen sotatilanteen syttyessä toimia maansa puolustuajana, jonka yhteen osaamisalueeseen kuulu osata ampua ei hirvi, ei sorsa, ei hanhi, vaan vihollinen, eli toisin sanoen toinen ihminen. Ylidramatisointiako? Ehkä, ehkä ei, mutta miettikääpä nyt siellä ruudun takana hetki järjellä sitä, miksi meille ne aseet siellä ylipäätään tyrkätään käteen ja mitä kohteita näiden leffoissa cooleina nahkatakkimiehinä esittettyjen tarkka-ampujien todellisuudessa halutaan tosipaikan tullen olevan valmiit ampumaan.
Helppohan tähän postaukseen on tulla sanomaan, että "Älä ny vittu keuhkoo, ku ei sitä sotaa kuitenkaan koskaan tuu." Niin, ei ehkä, mutta toisinaan sellainen pieni ajatusleikki nimeltä "entäs jos--" olisi varmasti ihan paikallaan. Ja kaikille vielä näin loppuun tiedoksi se, että oma into lähteä ei siis ole tämän pohdinnan johdosta kutistunut milliäkään, enneminkin sain päässäni vaan asioihin hieman uudenlaisen näkökulman, jonka halusin kanssanne jakaa. :))
_____________________________
HAASTE!
Tässä on pari niistä kysymyksistä joita muuri sai mielessäni heräämään, jos jaksat niin pohdi myös itse sitä, mitä OIKEASTI tekisit kyseisissä tilanteissa. Ei siis toki sillä, olisihan se kiva olla yhtä moraalinen kuin sarjisten supersankarit, but let's face the fact, harvapa meistä siihen todellisuudessa kykenee.
1. Pystyisitkö todella ampumaan toisen ihmisen käskystä?
2. Miltä tuntuu ajatella, että liipasimen päässä oleva ihminen on jonkun, isä, äiti, veli, sisko, poika tai tytär?
3. Kumpi kantaa vastuun ampumisesta, valtio vai sinä?
4. Mitä jos ammutkin vahingossa pimeässä/taistelussa/paniikissa siviilin tai oman joukkuetoverisi?
5. Missä tilanteessa kieltäytyisit käskystä pitkien vankilavuosienkin uhalla?
_____________________________
Kyseinen taitelija omisti ruusun jokaiselle muurin ylityksessä sotilaiden/vartijoiden tappamalle pakolaiselle. Minä puolestaan omistaisin mieluummin oman otokseni ruususta kaikille maapallon sodissa ylipäätään kaatuneille yhteisesti, koska loppujen lopuksi oma pääni ainakin sanoo, että ihan sama millä puolella sitä tosipaikan tullen taistelee, koska ihmisiähän me kaikki loppujenlopuksi olemme ihonväristä, kansalaisuudesta, sukupuolesta - tai sen puutteesta - riippumatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti